Indiana Jones ja, ah, Harrison Ford. Voiko parempaa katsottavaa löytyä näin kesähelteillä kuin seikkailija-Indyn edesottamukset niin natsien kuin Intian ”alkuasukkaidenkin” kanssa? Olen tästä arvostelustani jättänyt tarkoituksella pois muutama vuosi sitten valmistuneen Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta -leffan, koska henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei tämä kyseinen elokuva ole ollenkaan Indiana Jones -tyyppiä. Ehkä tuo avaruusolioiden osallistuminen koko leffaan oli minulle liikaa. Mielestäni Indiana Jones on aina ja ikuisesti samantyyppisten esineiden kuin liitonarkki etsijä eikä paranormaalien ilmiöiden todistaja.

Indiana Jones and the Raiders of the Lost Ark (Indiana Jones ja Kadonneen aarteen metsästäjä) ilmestyi vuonna 1981, mutta ei vieläkään ole lakannut kiinnostamasta minua. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, mikä todistaa Jumalan olemassaolon ja mikä todistaa, ettei Jumalaa, Jeesusta, Mariaa jne. ole koskaan ollutkaan. Tässä ensimmäisessä osassahan liitonarkki löydetään – tietysti, onhan Harrison Ford pääosassa! Mukaan mahtuu tietysti myös kaunis nainen, Indianan entinen ihastus. Näpäkkää suunsoittoa saa kuunnella leffan ensiminuuteista lähtien loppupuolelle asti.

Naisia viedään näissä Indiana Jones -leffoissa niin kovaa, että tukka meinaa lähteä päästä. Ensimmäisessä osassa Karen Allen pääsee punotun korin kyytiin ryöstäjien juoksiessa ympäri kapeita katuja Indiana Jonesia pakoon. Toisessa osassa kirkuva näyttelijätär Kate Capshaw melkeinpä grillaantuu elävältä Jonesin totellessa manaajan käskyjä. Kolmannessa osassa Jonesin viettelee vaalea natsiarmeijan nainen, joka saa otteen miehen tunne-elämästä.

Indiana Jones and the Temple of Doom (Indiana Jones ja Tuomion temppeli) saatiin yleisön nähtäväksi vuonna 1984. Hikistä puuhaa Jonesilla jälleen kerran! Ensimmäiset viisi minuuttia ovat Jonesin kriittisimmät, koska hän saattaa kuolla ilman vastamyrkkyä, mutta jälleen kerran naisen käytön meinaa tappaa sankarimme. Kate Capshaw’n kontatessa timanttia kohti Jones kiittää vastamyrkyn perässä tanssilattialla. Mitäköhän tästäkin parista tulee? No, tuleehan siitä! Ystävänsä Ke Huy Quanin avulla he pelastavat tuhannet lapset grillaantumisen vaaralta ja pelastuvat vielä itsekin.

Indiana Jones and the Last Crusade (Indiana Jones ja Viimeinen ristiretki) valmistui vuonna 1989, jonka jälkeen seuraava osa tuli teattereihin 2008. Pelkän Graalin maljan löytäminen on työn ja tuskan takana, mutta Henry Jones Juniorin on pidettävä itse Henry Jones elossa koko matkan ajan. Kuka olisikaan parempi esittämään isällistä hahmoa kuin Sean Connery? Ei vastaväitteitä? Connery tekee täydellisen roolin, ehkä hieman yksinkertaisena ja hölmönä isänä, joka ei aivan yllä poikansa seikkailunhalun tasolle. Natsin pitävät tässäkin elokuvassa huolen jännityksestä, räjähdyksistä ja kiivaasta tunnelmasta. Ford on varmasti hikoillut itse sen kaiken, mitä elokuvassa näytetään.

Tämä neljäs osa, Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull (Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta) on tosiaan ihan liian yliluonnollinen minun makuuni. Näissä kolmessa ensimmäisessä osassa on käytetty sitä ihanaa 1980-luvun teknologiaa eli animaatiot on pudotettu minimiin ja stuntteja tehty hyvin paljon. Kun taas tässä neljännessä osassa on käytetty 2000-luvun tapaan niin paljon animaatiota, että koko elokuva kärsii siitä. Olisin niin toivonut, että Jonesit olisivat pysyneet tuolla liitonarkki- ja Graalin malja -linjalla. Mitä kaikkia arvoituksia olisikaan voinut ratkaista vuoden 2008 elokuvassa, mutta silti he valitsivat avaruusoliot!

Mutta hei, nostan todella paljon hattua itse Fordille! Kuvitelkaa nyt, nopeasti laskettuna 70-vuotias mies vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä samaan tahtiin kuin 20 vuotta aikaisemmin! Kyllä täytyy miehellä olla tahtoa ja kuntoa tuohon ikään mennessä!

Jos tästä nyt nopeasti tiivistää jonkun paketin niin:

Indiana Jones 1: 3 tähteä

Indiana Jones 2: 2 ja puoli tähteä

Indiana Jones 3: 3 ja puoli tähteä

Indiana Jones 4: 1 tähti (ja sekin vain Fordin takia)