Pieni poikamme syntyi Naistenklinikalla 19.4.2017 parin päivän pakertamisen jälkeen. Jo vajaan kolmen viikon aikana vanhemmuus on opettanut minulle kaikenlaista. 

Olen oppinut, että olin riittävän valmistautunut synnytykseen, vaikka synnytyssuunnitelmani oli tarkkuudeltaan tasoa Olen erittäin kiinnostunut kivunlievityksestä tai Toivon, että vauvamme syntyy elävänä. Naistenklinikalla minulle kävi juhasipilät: ai että nostaisin kätilöiden palkkaa, jos voisin. Mitä jengiä! 

Olen oppinut, ettei kannata odottaa täydellistä vaan ottaa onnellisena vastaan kaikki, mitä maailmalla on antaa. Fantasioin raskausaikana ensimmäisestä viinilasillisestani ja sushibuffetista, jonka putsaisin nigireistä. Ensimmäinen valkoviinilasilliseni vauvan syntymän jälkeen jäi kesken, koska satuimme valitsemaan pahaa viiniä. Tämä ei kuitenkaan lainkaan haalistanut myöhemmin vapunpäivänä kuohuviinilasillisesta saamaani elämystä – se oli ihana, vavisuttava ja toinen. (Tai oikeastaan kolmas – ensimmäinen alkoholiannokseni oli Sapporo-olut, jonka Kapu osti minulle maidonnousua ryydittämään. Nam!) Sushibuffetiin en vielä ole uskaltautunut julki-imettämään, joten tyydyimme hakemaan sunnuntailounaan Lauttiksen Hanko Sushista. Se oli oikein hyvää, ja tiedän, että vielä silloinkin, kun olemme valmiita ravintoloihin, tulen olemaan aivan hillittömän kiitollinen siitä, etten ole enää paksuna. Henkiseen huoneentauluun muistiin merkittäköön, että täydellisen (esimerkiksi sushibuffetin) täydellisyys ei kärsi useiden epätäydellisten tuomasta ilosta. 

Olen oppinut, että lähes kaikki se epämääräisen kaman haaliminen raskausaikana kannatti. Kapun kaivatessa jotain vauvanhuoltotilpehööriä on ollut suorastaan voimauttavaa ohjeistaa olohuoneen imetysasemista, että siellä niitä on lipaston keskimmäisessä laatikossa / vessan hyllyllä / vaatehuoneen lattialla. Myös monet neuvot, lahjat ja lainatavarat, joita viisaat naiset ympärilläni ovat etukäteen antaneet, ovat helpottaneet arkeamme. Esimerkiksi äitiyspakkauksen pienimmätkin vaatteet ovat aivan valtavia, vaikka vauvamme syntyi yli nelikiloisena, ja sopivan kokoiset vaatteet vauvalla ovat iloinen asia: ystävän vauvoilta perityt kapoiset rytkyt ovat jatkuvassa käytössä, kun taas äitiyspakkauksen bodyt, jotka väittävät olevansa kokoa 50–56, makaavat laatikossa odottamassa, että vauvamme ympärysmitta kasvaa 10 senttimetriä.

Olen oppinut, että oman vauvan itku ja kipu – olkoon se todellista tai kuviteltua – voivat aiheuttaa alkukantaisuudessaan todella hämmentäviä tunnereaktioita.

Olen oppinut, että minulla on hitokseen opeteltavaa ja etten ymmärrä enkä tiedä vielä yhtään, mitä on olla äiti ja kuinka kutsua itseäni sellaiseksi; etten ymmärrä vielä edes sitä, että meillä asuu nyt kolmas ihminen, joka on täysin riippuvainen meistä. Että tämä kaikki on vasta aivan alussa; että synnytin vauvan, mutta vanhempien synnytys on oma pakerruksensa, joka on vielä aivan kesken.

Tai vaihtoehtoisesti, että meistä ei tule tämän kummempia vaan meidän on operoitava tällä osaamisen ja tajuamisen tasolla pysyvästi ja oltava silti vanhempia. Voi helvetin kuustoista.

Mutta että (yllättävää kyllä) saimme maailman ihanimman vauvan. 

Maailman ihanin vauva nukkuu päiväunia.