Olipa kerran yksi ihminen, joka tuli risteykseen. Hänen valittavanaan olivat unelmien tavoittelu tai syöksykierre.  Ja perinteiseen tyyliin tämä ihminen päätti, että huolien lisäksi koko elämänsä hukuttaminen viinaan olisi paitsi hyvä idea myös helppo ja aita-on-kaatunut-tyyppinen ratkaisu kaikkeen. Kaikkeen. 

Kunnes hän joutui epämiellyttävien kysymyksien ääreen. Sellaisten, joihin liittyy sellaisia lopullisia sanoja kuten kuolinvuode, katumus ja loppuelämä. 

Toisin kun joskus uskoo, noita risteyksiä tulee. Niitä tulee ja tulee ja tulee. Ja vaikka valtatie poluksi jossakin vaiheessa muuttuisikin, niin aina kannattaa kääntyä. Kaikki tiet johtavat lopulta kuitenkin siihen samaan kuoppaan tai ilmalentoon, joten matkasta kannattaa nauttia määränpäätä odottamatta. 

Nämä ajatukset ovat tuhanteen kertaan toistettuja ja ilmaistuja ja syystä. Siitä syystä, että sinä uhraat itsesi työlle, tuo toinen tuossa tuhlaa aikansa epäonnistumisiaan miettimällä, joku rajattomista mahdollisuuksista ahdistuen ja joku itseään vihaamalla. Kaiken ohimenevyys menee yli hilseen ja metttien sitä samanaikaisesti liian vähän ja liian paljon, unohtuvat pilvet, musiikki, yksinäinen aamupäivä, ystävän itku olkapäätä vasten, ruusujen tuoksu. 

Luulen että hautaan mennessäni kaipaan spotifymainoksia. Ja festivaaleja.

Ennen

kuin kuolen

olen

ajatellut

elää. Elää.

(Minä ja Ville Ahonen – Ennen kuin kuolen)