Uuden alku

Hän tuli eilen kotiin. 

Ja se oli omituista, ahdistavaa ja ihanaa, kaikkea kerralla. 

Aluksi sanoja oli vähän ja harvat lauseet olivat katkeilevia ja onttoja. Mutta varinkin kaikkein vaikeimmissa tilanteissa toiselle aukeneminen usein tapahtuukin vähitellen. Niin se nytkin oli.

Me molemmat olemme yhtä aikaa niin kiitollisia ja pahoillamme kaikesta.

Ja kun hän sanoi ettei haluaisi mennä yksin mihinkään asuntonäyttöön, oli hänen äänensä kivusta niin paljas, että minäkin romahdin itkusta syliinsä. Yhtäkkiä ajatus meistä erillään oli musertavan todellinen, leikki on loppu, nyt ei enää mietitä. Nyt on asuntonäytöt ja lusikoidenjako.

Mutta tuska on nyt vihdoinkin todellista ja läsnä. Ei häämötä varjona tuossa vierellä tulossa, vaan se on jo osa joka hetkeä. Ja minä hymyilen kyyneleideni läpi, Pahentukoon, kasvakoon. Olen valmis. 

Sillä surun takana on uusi alku, oli mitä vain.

Tänään kävelin puistoon ja poltin vähän ruohoa. Kuulokkeissa soi Röyksoppin Monument ja hetki oli harmaudessaan täydellinen.