Kun aloin pelätä, se iski täysin yllättäen ja varoittamatta. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun istuin kaikessa rauhassa bussissa matkalla töistä kotiin ja aloin yhtäkkiä miettiä, että jos saankin veritulpan jalkaani. Ja siinä hetkessä jalkani turtuivat. Minun olisi pitänyt lopettaa ajatuksen ruokkiminen siihen paikkaan, pelon ollessa vasta aivan pieni ja surkea. Eikä missään nimessä lähteä siihen luulotautisen noidankehään, mutta mitäpä kävikään. 

Kun alkaa kehittää pakkoajatuksia kaikista mahdollisista sairauksista, ei mene aikaakaan kunnes on täysin vakuuttunut omaavansa vähintään ne kaikki. Monet tuntevat tämän ilmiön jossain määrin, koetettuaan diagnosoida itse itseään internetin avulla. Omalla kohdallani tilanne vaan äityi todella pahaksi. Tutkailin ruumistani lakkaamatta ja pelästyin jokaista epäsymmetrisyyttä, olemattomia kolhuja ja kuhmuja. Pikkuhiljaa oma keho alkoi tuntua kestämättömän hauraalta, alttiilta ja vieraalta. Pelottavalta. Raajat eivät tuntuneet toimivan kunnolla, rinnat olivat syöpäsolupesäkkeet odottamassa aikaansa ja kasvaimen puhkeamista. Mustelmat muuttuivat vakaviksi. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sairauksia ja kuolemaa. Pään kolauttamisesta oli viidenkymmenen prosentin todennäköisyyden matka äkkikuolemaan. 

Joinakin aamuina heräsin ja itkin jo valmiiksi, kun en pystynyt hengittämään. Vietin elämästäni useampia kuukausia hengittäen manuaalisesti, täydellisen kykenemättömänä siirtämään keskittymistäni pois sisään ja ulos virtaavasta ilmasta. Henki tuntui kulkevan ohuesti, ahtaasti. Olin jatkuvasti hengästynyt. Keuhkoahtauma, syöpä vai veritulppa, yritin päättää.

Miten olisi somatisointi, kysyn nyt.

Kaikesta järjettömyydestään ja epäloogisuudestaan huolimatta, harva asia maailmassani on ollut niin todellista kuin se pelko. Ja pelko syö. Se kuluttaa, raastaa ja ruokkii itse itseään, kunnes pelko on ainoana todellista. Pelko ei katoa, ei hälvene, kulu eikä poistu. Se kiertää kehää ja kasvaa, kunnes täyttää kaiken kaikkialla.

Ja aina silloinkin kun pelko meni, tuli uusia pelkoja. Lopulta se ei tarvinnut enää syitä, vaan pelko oli muuttanut mieleeni asumaan.

Nyt, kun olen jo suhteellisen kuivilla verrattuna tuohon kahden vuoden takaiseen helvettiin, huomaan entistä selvemmin kuinka järjettömiä kaikki nuo pelot olivat. Kuinka valtavia olinkaan niistä mielessäni tehnyt. Muistan jo silloin tiedostaneeni sen jotenkuten, mutta mielessäni taukoamatta soiva entä jos sittenkin oli liian kovaääninen. Mutta sitähän pelko juuri on: järjetöntä, primitiivistä. 

Nykyään olen jo suhteellisen vakuuttunut siitä, että olen ehkä sittenkin terve. Vaikka vielä tuleekin toisinaan öitä jolloin makaan valveilla, taas kerran vakuuttuneena siitä etten koskaan näe keski-ikää. 

Ajattelen usein ottavani elämän mahdollisesti liian vakavasti. Se tapahtuu silloin, kun huomaan vanhojen pelkojen hiipivän jälleen mieleeni. Mitä jos tulee syöpä, sota tai depersonalisaatio. Sitten katson ohikulkijoita, että tuokin tuossa kuolee jonain päivänä, mutta miksei se ajattele ajan olevan pelkkä alati kiihtyvä spiraali matkalla hautaan.

Pelkoja on paljon, isoja ja pienempiä. On työelämässä selviäminen. Maailmantuska. Lama. Kaikki se pahuus, itsekkyys ja suhteellisuudentajun menetys jota ihmiskunta tuntuu olevan täynnä. Mutta lopun pelko on pahin. Toisinaan kiroan aikuiselämää, joka tuntuu olevan pelkkää huolta ja ahdistusta. Ja silti, takerrun elämääni ahnaasti ja lapsellisesti. Miten ihminen voisi hyväksyä oman loppunsa?

Miten oppia elämään pelon kanssa, tämän pakkomielteisen pääni kanssa.