Minä olen järkyttävä itkupilli. Kun jokin tunne on tarpeeksi voimakas – oli se sitten ilo, suru tai viha – tuppaa se kohdallani purkautumaan kyynelkanavien kautta. Itku on minulle hyvin luonnollista, se tulee kuin itsestään, ja usein. Kuinka se puhdistaakaan, rentouttaa. Keventää taakkaa ja parantaa. Itken elokuvissa, musiikkia kuunnellessa, hyvillä keikoilla, joskus jopa ihan muutenkin vaan. Ja aina silloin jokin sisäpuolella majaileva haikeus väistyy, tulee parempi olla ja alkaa taas hymyilyttää. 

Juuri siksi onkin niin vaikeaa, raskasta ja turhauttavaa kun ei yhtäkkiä enää osaakaan. Itkeä. Juuri nyt kun sitä kipeimmin kaipaisi, eron hetkellä. Vaikean sellaisen.

Olen yrittänyt kaikkeni. Kuunnella koskettavaa musiikkia, ajatella surullisia asioita. Välillä olen tosiaankin yrittänyt väkisin nyyhkiä ja pinnistää kyyneleitä, mutta aina se päättyy turhautuneeseen nauruun. Ja raskas olo pysyy, turtuneisuus jatkuu. Kyyneleet kuivuvat matkalla silmiin ja itkemättömät itkut pysähtyvät alati kasvavaksi möykyksi kurkkuun. 

Itkeminen on minulle tuntemista. Kun en enää kykene itkuun, en kykene enää käsittelemään enkä tunnistamaan tunteitani kunnolla. Olo on ontto ja kylmä. Kuin tuijottaisi tyhjin silmin sisimpäänsä mitään näkemättä. Mitään tuntematta. On kuin jokainen itkemätön itku kovettaisi ja kasaisi muuria ympärilleni. Sellaista, jota en pian itsekään kykene läpäisemään. 

Ei pysty, ei kykene. Mitä antaisinkaan yhdestä kyyneleestä. Tuskasta, jonka voisi tuntea. Joka ei vain olisi tässä jotenkin käsillä, vaan joka olisi siellä mihin se kuuluisi, sydämessä ja pääni sisällä. Tunnettavana, ei tarkasteltavana. Kunpa se vain jonakin aamuna iskisi kuin salama, sattuisi ja saisi kyyneleet virtaamaan.

Mutta on vain tämä tyhjyys. Katselen vierestä sitä kipua, joka kuuluisi minulle. Ja se on helvetin pelottavaa.