Pitkän ahdistusjakson jälkeen tuntuu harvinaisen vapauttavalta, kun hyvänolontunne alkaa hitaasti valua takaisin päiviin. Selittämättömän haikeuden, voimattomuuden ja alakuloisuuden keskelle se tulee kohisten. Se tuntuu siltä, miltä auringon pilkistäminen pilven reunan takaa harmaasäisen viikon jälkeen näyttää. Paitsi että se viikko voi olla kuukausia, vuosia.

Se, aluksi pieni, ilo on kun saisi takaisin palan lapsuuttaan. Niin hyvältä se tuntuu.

Elämäni aikana olen käynyt läpi useita ahdistus- ja masennusjaksoja. Pituudeltaan ja voimakkuudeltaan ne vaihtelevat, mutta vuosissa mitattavia on ollut kaksi kappaletta. Ensimmäisen niistä kävin läpi noin yhdeksänvuotiaana. Toinen on ilmeisesti juuri päättymässä.

Olen huomannut merkkejä toipumuksesta jo jonkun aikaa, seuraillut niitä. En ole kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä mielessäni ääneen tai iloita liian aikaisin, sillä joskus orastavasta nousustakin on pudottu kivuliaasti takaisin pohjalle. Nyt se vielä osui yksiin kevään saapumisen kanssa, joten en osannut aluksi erottaa että oliko sittenkin kyse vain siitä. Tässä hetkessä olen kuitenkin jo melkein varma.

Tiedän sen spontaaneista hymyistä, jotka luvatta karkaavat kasvoilleni. Tiedän sen siitä, että sävyt ovat rikastuneet ja kirkastuneet. Tiedän sen siitä että pelko ei hiivi ylleni silloinkaan, kun päivän lohdullinen kiire on haihtunut illan yksinäisyyden tieltä. Tai hiipii, mutta nyt se on jo niin pieni ja huomaamaton, etten osaa myrskyaallokkossa luovittuani siitä enää huolia.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta kuvitella, että on ollut päiviä (monia, monia sellaisia) jolloin en ole kerta kaikkiaan päässyt sängystä ylös. Mutta silloin on tuntunut uskomattomalta, että jotkut nousevat. Ja pukeutuvat ja lähtevät kotoaan joka ikinen päivä. Nyt minäkin lähden, aurinkolasit päässäni ja hymy huulillani, pää jälleen täynnä unelmia jotka ovat saaneet moninkertaista voimaa. Ja olo kuin oksennustaudista toipuvalla: Olen saanut taas immuniteetin joksikin aikaa. Ja ensi kerralla aion taas muistaa, että se helpottaa kyllä. Olen selvinnyt siitä ennenkin.

Sanon tähän väliin: Minulla ei ole harmainta aavistustakaan mikä minulla on.

Minulla ei ole diagnoosia, ei lääkärinlausuntoa. En kaipaa nimeä mieleni mallille, omalle yliherkkyydelleni joka olen minä eikä mikään häiriö. Enkä missään nimessä halua lääkitystä, koskaan, vaikka en yhtään epäile etteikö se olisi suuri apu jollekulle toiselle. Olen ehkä jotenkin kummallinen, mutta haluan tuntea ne vaikeimmatkin tunteet, mennä niiden sisään ja koettaa päästä sinne mistä ne alkavat.

Ehkä se on introspektiivinen luontoni, jonkin sortin masokismia tai silkkaa uteliaisuutta.

En kiellä sitäkään, ettenkö olisi toisinaan lääkinnyt itse itseäni hyvin epäedullisin keinoin.

Mutta nyt. Elämä on se, joka on palannut minuun. Olen päässyt pääni sisältä välillä poiskin. Eikä koti ole enää se yhdistetty turva ja vankila joka se niin kauan oli. Maailma on taas maailma: se on saanut silmissäni hyvät puolensa takaisin.

On taas aikaa, eikä vain ajan kulua.