Siedettävyyden sietämättömyys
Me ihmiset olemme varsin hassuja olioita. Tyydymme niin mukavasti tyytyväisyyteen, ettemme edes ymmärrä tavoitella onnellisuutta. Ja sitten eräänä päivänä, kiireettömänä hetkenä kun kaikki harhautukset on harhautettu, me mietimme että mitä minä tässä oikein teen.
Miksi en lähde eteenpäin? Miksi, vaikka herään kuitenkin huomenaamullakin pettymykseen siitä, etteivät uneni olleet taaskaan totta. Kun menen kuitenkin iltaisin nukkumaan tuttuun kainaloon yrittäen muistaa miltä tuntui toivoa myöhästyvänsä bussista, jotta saisi palata siihen samaan syleilyyn edes vielä ihan pieneksi hetkeksi.
Se on vielä sama syleily, mutta niin kovin eri. Ennen olivat vain meidän ihomme ja kosketus ja siinä välissä pelkkää ihanaa puhdasta ilmaa. Nyt välissä on menneisyys, virheet, toistetut virheet, pettymykset, kerta toisensa jälkeen molemmista päistä rikottu luottamus.
Ei tästä tule enää mitään, tiedän. Tai ainakaan mitään sellaista, että minun kannattaisi odottaa tai viivytellä enää hetkeäkään. Miksi siis viivyttelen? Milloin oikein päätän, että huomenna on se päivä. Teenkö sen yllättäen, vai varastanko vielä aikaa viimeisille öille, hetkille, kiihkeille syleilyille joiden lomasta tuijotan tylsin ilmein sälekaihtimien väliin, ohi elämäni joka voisi olla minun.
Mutta muutosta ei saisi toivoa, kun voi olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Sen vuoksi tunnenkin ajatukseni välillä itsekkäiksi ja mieluummin odotan sitä viimeistä niittiä, joka tekisi kaiken helpoksi ja automaattiseksi. Odotan tilannetta, jossa minulle ei anneta vaihtoehtoja ja jossa minun ei tarvitsisi itse lopulta päättää. Ja senkään jälkeen kun niitä niittejä ja tilanteita on tullut jo monta, ei saa tehdä hätiköityjä päätöksiä. Pitää miettiä, rauhassa miettiä, aivan rauhassa vaikka ääni päässä huutaisi täysillä että juokse hullu äkkiä, älä hukkaa enää hetkeäkään, äläkä ikinä katso taaksesi.
Ei saa tehdä hätiköityjä päätöksiä.
Kaverini sanovat joskus, etteivät he kestäisi jos eroaisimme. Mitä he eivät siinä kestäisi? Sitäkö, että olisin vapaa huolimaan välillä muistakin asioista? Sitäkö ettei minun tarvitsisi enää istua sormet korvissa vessan lattialla samalla, kun toinen roikkuu oven kahvassa selittääkseen vielä kerran. Että ei tarkoittanut ja että ei enää ikinä ja että kännissä ja vahingossa ja ajattelematta.
Ja että anteeksianteeksianteeksi anteeksi anteeksianteeksi anteeksi anteeksi.
Olet varmaan joskus kuullut tai toistanut jotain sanaa peräkkäin kauan, kunnes se alkaa kuulostaa hölmöltä ja merkityksettömältä, mitään tarkoittamattomalta jonolta äänteitä.
Luin jostain joskus, että joka seitsämäs vuosi me muutumme. En tiedä siitä, että tapahtuuko se seitsämän vuoden välein tai tasaisin väliajoin muutenkaan, mutta tiedän että ainakin minulle tulee välillä aika kyseenalaistaa arvoni ja valintani ja elämäntilanteeni. Muuttua vähän, luoda nahka, mennä edes hitusen verran kohti sitä parempaa versiota itsestään, kohti edes hitusen verran parempaa elämää.
Tiedätkö miltä tuntuu, kun on raahannut sitä vanhaa nahkaa mukanaan pitkään, pitkään, yrittänyt väkisin venyttää kuollutta kuivaa kudosta ylleen ja uskotella itselleen että vielä se sopii. Että sen saa kyllä vielä korjattua.
Se nahka kuristaa ja puristaa ja roikkuu jalassani, niin etten voi liikkua. Päässäni, niin etten voi ajatella. Keuhkoissani, niin etten voi hengittää.