Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta on vuonna 2014 ilmestynyt 600-sivuinen tiiliskivi. Uskalsin tarttua kunnioitusta herättävän kookkaaseen kirjaan vasta kesäloman koittaessa. Ajoitus oli oikea, sillä teos osoittautuikin sen verran mukaansa tempaavaksi tapaukseksi, että moni kouluhomma olisi voinut jäädä kakkoseksi sen sivuja käännellessä. Kesäloma oli hyvä ajankohta kirjan lukemiselle myös siksi, että se kaiken muun lisäksi laukaisi minussa lähes kestämättömän tarpeen päästä telttailemaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alusta 1930-luvun loppuun. Sivumäärältään tuhti kirja on jaettu kahteen osaan, joista toisessa kertojana toimii vauraan metsänomistajan poika Eerik Stenfors. Toisen osan ottaa haltuunsa Eerikin tytär Malla. Tarinan kronologiaa on hieman rikottu heti kirjan ensimmäisessä luvussa, joka alkaa synkissä tunnelmissa Eerikin istuessa järven rannalla pieni tytär sylissään ja pohtiessa itsemurhaa. Tästä kohtauksesta siirrytään kuitenkin aina Eerikin lapsuuteen saakka Stenforsien hulppeaan kartanoon, mistä tarina etenee miltei kronologisessa järjestyksessä loppuun saakka. Eerik oppii lapsesta saakka samoamaan metsissä isänsä jalanjäljissä ja ryhtyykin luonnontieteilijäksi vastoin liikemiehenä toimivan isänsä odotuksia. Metsäretkillään Eerik tutustuu Lidiaan, elämän kovaksi koulimaan työläistyttöön, joka puhuu kiihkeästi punaisesta vallankumouksesta ja työväen vapautumisesta porvariston ikeestä. Romaanin toinen osa keskittyy Eerikin ja Lidian tyttäreen Mallaan, jonka elämä on ajanut erilleen perheestään. Massiivista opusta lukiessa mielessäni kävi, että näistä aineksista olisi saanut kirjoitettua kaksikin kirjaa. Välillä tuntui, että Kultarinnalla oli liikaakin sanottavaa yksien kansien sisässä, mutta se onkin ainoa suora kritiikki, mitä minulla on teoksesta sanottavana.

Anni Kytömäen Kultarinta on ennen kaikkea tarina isästä, tytöstä ja metsästä. Luonto tulee kirjassa lähelle, mistä kertoo muun muassa se, että yksi kolmesta kertojasta on karhu, joka niin aloittaa kuin lopettaakin tarinan. Kirjaa ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan pelkäksi eräkirjallisuudeksi. Kytömäen luontokartoittajan ammatti tuo kyllä epäilemättä oman mausteensa kerrontaan, mutta jättää silti tilaa muillekin elementeille. Kultarinta onnistui sutjakasti välttämään kaikki eräkirjallisuudessa toistuvat kliseet auringonlasku-ja ja nousukuvauksia myöten. Pelkoni monen rivin pituisista luontokuvauksista käpyä nakertavine oravineen ja muurahaisineen osoittautui täysin turhaksi. Kirjassa tehdään kyllä monia havaintoja luonnosta, mutta niiden virka on ennen kaikkea heijastella henkilöhahmojen tunteita ja mielenmaisemaa. Esimerkiksi isää ikävöivä pieni Malla-tyttö kiinnittää huomionsa suureen mäntyyn ottovanhempien pihamaalla. Männyn suojaavien oksien alle turvaan kömpiminen tiivistää lapsen kaipauksen hyvin.

Kirja on onnistunut kuvaamaan ihailtavan monipuolisesti Suomalaisten muuttuvaa metsäsuhdetta kolmen sukupolven ajan. On vauras metsänomistaja, joka näkee puut ennen kaikkea rahan lähteenä, vihreänä kultana. On metsänomistajan luonnontukijapoika Eerik, joka katsoo metsää etusijassa biologin näkökulmasta tehden havaintoja eri lajeista ja niille tyypillisestä, tai epätyypillisestä käyttäytymisestä.  On tyttö, Malla, joka katsoo metsää kiinnostuneena. Ei suoraan rahassa mitaten, mutta ei myöskään tutkijan silmin. Mallalle metsä on kuin toinen koti ja pakopaikka.

Kultarinta ei ole perinteinen historiaromaani, vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin osittain suomalaisessa kirjallisuudessa paljon kuvatun kansalaissodan (1918) kohdalle. Romaani tarjoaa uudenlaista sotakuvausta noilta ”tuskan vuosilta” muutamankin eri henkilöhahmon kautta. Toinen päähenkilöistä, Eerik karkaa sisällissodan kynnyksellä lapin erämaihin samaan aikaan kun etelässä alkaa kuohua. Eerikin tarina toimii mielestäni eräänlaisena pasifistisena kannanottona, joka tarjoaa erilaista vaihtoehtoa sodassa puolten ja värien valitsemiselle. Kansalaissotaa käsitellään kirjassa myös kahden muun hahmon, punaorpo Joelin ja punaiseen naiskaartiin liittyneen Lidian kautta. Mielestäni naisnäkökulmat ovat jääneet turhan vähäisiksi Suomen sotia kuvaavassa klassikkokirjallisuudessa, mutta olen iloinen huomatessani asiassa tapahtuvan muutosta. Yhtäkään perinteistä rintamakuvausta romaani ei pidä sisällään. Lidian tarinassa esiin nostetaan ennen kaikkea vuotta 1918 edeltänyt kuohunta, kun taas orvoksi jääneen Joelin kautta puidaan sodan jälkimaininkeja. Vuosi 1918 vilahtaa kirjassa ohitse pääosin Eerikin matkaa pohjoisen tiheillä saloilla ja erämailla kuvaten. Ylen haastattelussa Kytömäki toteaa tehneensä jo kirjaa suunnitellessaan päätöksen pitäytyä täysin taistelukuvauksista romaanissaan. Suomen sodista on nähty jo niin monia hienoja ja koskettavia rintamakuvauksia, että toisenlaisetkin tavat kuvata sotien aikaa ovat tervetulleita kirjallisuuden piirissä. Ilahduin uudenlaisesta, raikkaasta tavasta, jolla Kytömäki kirjassaan kuvasi kansalaissotaa.

Kultarinta on saanut osakseen myös paikan Finlandia-ehdokkaana, minkä se ehdottomasti ansaitsee. Suomalainen kirjallisuus onkin ehkä jo kaipaillut tämän tapaista metsäraamattua ja sukupolvikertomusta. Kertaus Suomen historiasta ja suomalaisten metsäsuhteesta sopii hyvin maan satavuotispäivän kynnykselle. Suomalaisethan ovat tunnetusti ”metsäkansaa”. Lisäksi kirja on hyvin ajan hermolla myös luonnonsuojelukeskustelun suhteen. Eri osapuolet ovat jo hetken aikaa kinanneet talousmetsien rahallisesta arvosta verrattuna vanhojen metsien aineettomaan arvoon luontomme monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Anni Kytömäen Kultarinta on kuin 600-sivuinen manifesti luonnontilaisten vanhojen metsien puolesta.

Kultarinnan kaltaista romaania suomalaisten luontosuhteesta olisi vaikea kirjoittaa ilman hitustakaan mystiikkaa ja vanhaa kunnon tarinankerrontaa. Fantasia-ainesta onkin kirjassa juuri sopivasti niin, ettei sitä voi puhtaaksi fantasiakirjallisuudeksi kutsua, mutta sen verran, että loppu jää kuitenkin mielikuvitusta kutkuttavan avoimeksi.