Antti Holma/Järjestäjä

Teatterista ja televisiosta tunnetun Antti Holman esikoisteos Järjestäjä (2014) riipii lukijan rintaa mustalla huumorilla ja surkuhupaisilla henkilöhahmoilla. Katkeran huumorin lisäksi teoksella on annettavana myös tarkka kuvaus yhteiskunnastamme, sekä sen ulkopuolelle jääneistä. Holma tarttuu tekstissään moneen ajankohtaiseen aiheeseen, sekä käsittelee syvällisesti vallankäyttöä ja erilaisia valtarakenteita ihmissuhteissa ja työpaikoilla.

Romaanin päähenkilö on Tarmo, työtovereidensa tossun alle jäänyt keski-ikäinen kaappihomo, joka on kyllästynyt olemaan ”yksi tytöistä”. Itsensäkehittämisoppaan rohkaisemana Tarmo päättää ryhtyä ”oikeaksi mieheksi”. Lukijan on vaikea päättää itkeäkö vai nauraa, kun perunaleivoksista pitävä päähenkilömme lähtee kipuamaan vaivalloiselle matkalleen kohti sankaruutta. Ensitöikseen Tarmo heittää hyvästit työpaikalleen kirjastossa ja tarttuu uusiin haasteisiin Suomalaisen teatterin järjestäjänä. Järjestäjän tehtävä on haastava ja aliarvostettu, mutta Tarmo on päättänyt tehdä parhaansa. Työmotivaatiota antisankarillemme antaa samassa teatterissa työskentelevä uusi ihastus, teatterimaailman nuori lupaus Daniel.
Kirjan edetessä Tarmon suhde sekä elämäntaito-oppaaseen että Danieliin muuttuu sivu sivulta yhä pakkomielteisemmäksi. Ei ole aivan selvää haluaako Tarmo enemmän saada Danielin omakseen, vaiko itse olla Daniel, jonka hän tuntuu ottaneen ”tosimiehen” esikuvakseen. Tarmon miehistymisprosessia seuratessa nousee mieleen tärkeä kysymys. Mitä lopulta tarkoittaa yhteiskunnassamme olla mies, tai nainen ja mitä oletuksia ja odotuksia sukupuoliroolin päälle liimataan. Kirja tuo esiin lukuisia kirjoittamattomia sääntöjä ja sosiaalisia normeja, jotka enemmän tai vähemmän määrittelevät toimintaamme. ”Maailmassa oli säännöt ja säännöissä sanottiin, ettei toisen leivoksiin kajota”, ajattelee Tarmo kirjastonjohtajan heitettyä hänen perunaleivoksensa roskikseen. Kirja ei vain pane miettimään näiden kirjoittamattomien sääntöjen olemassaoloa vaan myös sitä, keitä ne koskevat ja kenellä on ne lupa sivuuttaa. Voiko johtaja pomputella työntekijää, saako taiteen nimissä tehdä mitä vain, onko kriitikolla lupa kertoa mikä on taidetta ja mikä ei?
Järjestäjä on kauhukuva siitä, mitä lopulta käy kun lyötyä lyödään liian monta kertaa. Tarmo on tottunut kääntämään toisen posken yhä uudelleen, mutta kukaan ei jaksa sellaista ikuisesti.  Romaanin traagisen loppuhuipennuksen tapahtumat ovat lähteneet vyörymään liikkeelle jo sen ensimmäisiltä sivuilta alkaen kirjastonjohtaja Lillukan viskattua mahdollisesti Tarmon elämän ainoan valon, hänen perunaleivoksensa, roskakoriin. Järjestäjän juonenkulku on lumipallo, joka pyöriessään vuoren rinnettä paisuu lopulta hallitsemattomaksi vyöryksi.
Järjestäjän hauskuus perustuu mustaan huumoriin ja stereotypioille nauramiseen. Hauskuudestaan huolimatta Tarmon suorastaan tragikoominen tarina myös koskettaa tarkkanäköisyydellään ja samaistuttavuudellaan. Luulen, että jokainen lukija kykenee tunnistamaan itsensä tekstistä, sekä sen henkilöhahmoista ja heidän tunnemaailmastaan. Kirjasta löytyvät kaikki mieleen tulevat teatteristereotypiat lohileipiä syöviä kulttuuritätejä ja ahdistuneita taiteilijoita myöten. Samalla romaani kuitenkin myös kumoaa lopussa kaikki lukijan sille asettamat ennakko-odotukset.