Tartuin Pajtim Statovcin vuonna 2014 ilmestyneeseen Kissani Jugoslaviaan ensimmäisen kerran jo muutama vuosi takaperin. Tuolloin kirja jäi puolitiehen, mutta muutama viikko sitten kaivoin opuksen uudelleen hyllyn perältä ja avasin toistamiseen ensimmäisen sivun. Kirja ei ollut nopealukuinen. Se oli hämmentävä opus täynnä kauniita sanoja, kielikuvia ja symboleita, joista aivan liian moni jäi hämärän peittoon. Ehkä niiden ei ollutkaan tarkoitus avautua, ei ainakaan niin yksiselitteisesinä ja mustavalkoisina, kuin olin ehkä odottanut. Kissani Jugoslavia oli yhtä kaikki rikas ja hämmentävä lukukokemus. En tullut hetkeäkään katuneeksi annettuani tälle romaanille vilä toisen mahdollisuuden. 

Kirja kertoo tarinansa kahden päähenkilön, äidin ja pojan, kautta. Tarinan keskiössä ovat pakolaisuus, ulkopuolisuus, Jugoslavian sota, identiteetin etsiminen, rakkaus ja kuolemanpelko. Tarina etenee kahden sukupolven vuoropuheluna aina 1980-luvun Kosovosta 2000-luvun Suomeen. Kerronta vilisee symboleita, käärmeitä ja kissoja, joille lukijan on itse keksittävä merkitykset.

Eminen tarina alkaa 80-luvun Jugoslaviasta Kosovon albaaniperheestä. Eminen nuoruuden täyttävät haaveet näyttelijän ja laulajan urasta, niin kuin kenen tahansa 15-vuotiaan nuoren. Tytön kuvitelmissa mikään ei ole poissuljettua, tai mahdotonta, kunnes yhtenä päivänä todellisuus iskee kasvoille. Eminelle valkenee, ettei hän oikeastaan ole kovin hyvä laulamaan,puhumaan vakuuttavasti, saatikka kirjoittamaan puhumaansa ylös. Hän pärjää koulussa vain keskinkertaisesti, eikä ymmärrä politiikasta ja yhteiskunnasta juuri mitään.”Olen ainoastaan kaunis ja hyvä kotitöissä , niin minulle oli kerrottu, ja kirjoitettuani ylös asiat, joissa olin hyvä, tärisin, sillä kumpikaan niistä ei ollut saavutus vaan itsestäänselvyys”. Sen päivän jälkeen Emine alkaa unelmoinnin sijaan toivoa. Hän toivoo hyvää ja komeaa aviomiestä joka järjestäisi hänelle kauniit häät. 

Bekim on lapsena Suomeen asettunut yksinäinen filosofian opiskelija. Hän lukee kirjoja ja tähtää hyvään elämään. Ainoa ongelma näyttää olevan se, ettei mies itsekään ole perillä siitä, mitä tuo käite pitää sisällään. Heti kirjan ensimmäisissä luvuissa Bekim ostaa itselleen käärmeen, suuren kuningasboan. Samoihin aikoihin hänen elämäänsä ilmestyy myös kissa. Kissa ja Bekim tapaavat baarissa, jossa Bekim rakakastuu kauniiseen eläimeen heti. Kirja ei kerro, onko kissa mies, vai nainen. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, sillä kissa on vain kissa. Bekimin ja kissan  suhde kehittyy ja tuota pikaa kissa ilmoittaakin muuttavansa Bekimin kotiin. Ei kestä kauaakaan kun kissan todellinen luonne alkaa hiipiä esiin samaan tapaan kuin terävät kynnet pehmeiden tassujen lomasta. 

Tämä kirja on sellainen, josta pitäisi ehkä päästä keskustelemaan jonkun kanssa heti viimeisen sivun sulkemisen jälkeen, ellei jo aikaisemminkin. Kirjalla on varmaankin niin monta tulkintatapaa, kuin on tulkitsijaakin ja sellaiset kirjat ovat parhaita keskutelunaiheita. Omassa päässäni annoin kirjassa avainasemassa olleille kissoille ja käärmeille omat mermkityksensä, mutta sitä en tiedä, mitä itse kirjailija ajatteli ne tarinaan sijoittaessaan. Sen kuitenkin tiedän, että sormeni syyhyävät jo erittäin vaativasti päästä lehteilemään Statovcin uudemman, viime vuonna ilmestyneen Tiranan sydän-romaanin sivuja. 

Teatterista ja televisiosta tunnetun Antti Holman esikoisteos Järjestäjä (2014) riipii lukijan rintaa mustalla huumorilla ja surkuhupaisilla henkilöhahmoilla. Katkeran huumorin lisäksi teoksella on annettavana myös tarkka kuvaus yhteiskunnastamme, sekä sen ulkopuolelle jääneistä. Holma tarttuu tekstissään moneen ajankohtaiseen aiheeseen, sekä käsittelee syvällisesti vallankäyttöä ja erilaisia valtarakenteita ihmissuhteissa ja työpaikoilla.

Romaanin päähenkilö on Tarmo, työtovereidensa tossun alle jäänyt keski-ikäinen kaappihomo, joka on kyllästynyt olemaan ”yksi tytöistä”. Itsensäkehittämisoppaan rohkaisemana Tarmo päättää ryhtyä ”oikeaksi mieheksi”. Lukijan on vaikea päättää itkeäkö vai nauraa, kun perunaleivoksista pitävä päähenkilömme lähtee kipuamaan vaivalloiselle matkalleen kohti sankaruutta. Ensitöikseen Tarmo heittää hyvästit työpaikalleen kirjastossa ja tarttuu uusiin haasteisiin Suomalaisen teatterin järjestäjänä. Järjestäjän tehtävä on haastava ja aliarvostettu, mutta Tarmo on päättänyt tehdä parhaansa. Työmotivaatiota antisankarillemme antaa samassa teatterissa työskentelevä uusi ihastus, teatterimaailman nuori lupaus Daniel.
Kirjan edetessä Tarmon suhde sekä elämäntaito-oppaaseen että Danieliin muuttuu sivu sivulta yhä pakkomielteisemmäksi. Ei ole aivan selvää haluaako Tarmo enemmän saada Danielin omakseen, vaiko itse olla Daniel, jonka hän tuntuu ottaneen ”tosimiehen” esikuvakseen. Tarmon miehistymisprosessia seuratessa nousee mieleen tärkeä kysymys. Mitä lopulta tarkoittaa yhteiskunnassamme olla mies, tai nainen ja mitä oletuksia ja odotuksia sukupuoliroolin päälle liimataan. Kirja tuo esiin lukuisia kirjoittamattomia sääntöjä ja sosiaalisia normeja, jotka enemmän tai vähemmän määrittelevät toimintaamme. ”Maailmassa oli säännöt ja säännöissä sanottiin, ettei toisen leivoksiin kajota”, ajattelee Tarmo kirjastonjohtajan heitettyä hänen perunaleivoksensa roskikseen. Kirja ei vain pane miettimään näiden kirjoittamattomien sääntöjen olemassaoloa vaan myös sitä, keitä ne koskevat ja kenellä on ne lupa sivuuttaa. Voiko johtaja pomputella työntekijää, saako taiteen nimissä tehdä mitä vain, onko kriitikolla lupa kertoa mikä on taidetta ja mikä ei?
Järjestäjä on kauhukuva siitä, mitä lopulta käy kun lyötyä lyödään liian monta kertaa. Tarmo on tottunut kääntämään toisen posken yhä uudelleen, mutta kukaan ei jaksa sellaista ikuisesti.  Romaanin traagisen loppuhuipennuksen tapahtumat ovat lähteneet vyörymään liikkeelle jo sen ensimmäisiltä sivuilta alkaen kirjastonjohtaja Lillukan viskattua mahdollisesti Tarmon elämän ainoan valon, hänen perunaleivoksensa, roskakoriin. Järjestäjän juonenkulku on lumipallo, joka pyöriessään vuoren rinnettä paisuu lopulta hallitsemattomaksi vyöryksi.
Järjestäjän hauskuus perustuu mustaan huumoriin ja stereotypioille nauramiseen. Hauskuudestaan huolimatta Tarmon suorastaan tragikoominen tarina myös koskettaa tarkkanäköisyydellään ja samaistuttavuudellaan. Luulen, että jokainen lukija kykenee tunnistamaan itsensä tekstistä, sekä sen henkilöhahmoista ja heidän tunnemaailmastaan. Kirjasta löytyvät kaikki mieleen tulevat teatteristereotypiat lohileipiä syöviä kulttuuritätejä ja ahdistuneita taiteilijoita myöten. Samalla romaani kuitenkin myös kumoaa lopussa kaikki lukijan sille asettamat ennakko-odotukset.