Pajtim Statovci/Kissani Jugoslavia
Tartuin Pajtim Statovcin vuonna 2014 ilmestyneeseen Kissani Jugoslaviaan ensimmäisen kerran jo muutama vuosi takaperin. Tuolloin kirja jäi puolitiehen, mutta muutama viikko sitten kaivoin opuksen uudelleen hyllyn perältä ja avasin toistamiseen ensimmäisen sivun. Kirja ei ollut nopealukuinen. Se oli hämmentävä opus täynnä kauniita sanoja, kielikuvia ja symboleita, joista aivan liian moni jäi hämärän peittoon. Ehkä niiden ei ollutkaan tarkoitus avautua, ei ainakaan niin yksiselitteisesinä ja mustavalkoisina, kuin olin ehkä odottanut. Kissani Jugoslavia oli yhtä kaikki rikas ja hämmentävä lukukokemus. En tullut hetkeäkään katuneeksi annettuani tälle romaanille vilä toisen mahdollisuuden.
Kirja kertoo tarinansa kahden päähenkilön, äidin ja pojan, kautta. Tarinan keskiössä ovat pakolaisuus, ulkopuolisuus, Jugoslavian sota, identiteetin etsiminen, rakkaus ja kuolemanpelko. Tarina etenee kahden sukupolven vuoropuheluna aina 1980-luvun Kosovosta 2000-luvun Suomeen. Kerronta vilisee symboleita, käärmeitä ja kissoja, joille lukijan on itse keksittävä merkitykset.
Eminen tarina alkaa 80-luvun Jugoslaviasta Kosovon albaaniperheestä. Eminen nuoruuden täyttävät haaveet näyttelijän ja laulajan urasta, niin kuin kenen tahansa 15-vuotiaan nuoren. Tytön kuvitelmissa mikään ei ole poissuljettua, tai mahdotonta, kunnes yhtenä päivänä todellisuus iskee kasvoille. Eminelle valkenee, ettei hän oikeastaan ole kovin hyvä laulamaan,puhumaan vakuuttavasti, saatikka kirjoittamaan puhumaansa ylös. Hän pärjää koulussa vain keskinkertaisesti, eikä ymmärrä politiikasta ja yhteiskunnasta juuri mitään.”Olen ainoastaan kaunis ja hyvä kotitöissä , niin minulle oli kerrottu, ja kirjoitettuani ylös asiat, joissa olin hyvä, tärisin, sillä kumpikaan niistä ei ollut saavutus vaan itsestäänselvyys”. Sen päivän jälkeen Emine alkaa unelmoinnin sijaan toivoa. Hän toivoo hyvää ja komeaa aviomiestä joka järjestäisi hänelle kauniit häät.
Bekim on lapsena Suomeen asettunut yksinäinen filosofian opiskelija. Hän lukee kirjoja ja tähtää hyvään elämään. Ainoa ongelma näyttää olevan se, ettei mies itsekään ole perillä siitä, mitä tuo käite pitää sisällään. Heti kirjan ensimmäisissä luvuissa Bekim ostaa itselleen käärmeen, suuren kuningasboan. Samoihin aikoihin hänen elämäänsä ilmestyy myös kissa. Kissa ja Bekim tapaavat baarissa, jossa Bekim rakakastuu kauniiseen eläimeen heti. Kirja ei kerro, onko kissa mies, vai nainen. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, sillä kissa on vain kissa. Bekimin ja kissan suhde kehittyy ja tuota pikaa kissa ilmoittaakin muuttavansa Bekimin kotiin. Ei kestä kauaakaan kun kissan todellinen luonne alkaa hiipiä esiin samaan tapaan kuin terävät kynnet pehmeiden tassujen lomasta.
Tämä kirja on sellainen, josta pitäisi ehkä päästä keskustelemaan jonkun kanssa heti viimeisen sivun sulkemisen jälkeen, ellei jo aikaisemminkin. Kirjalla on varmaankin niin monta tulkintatapaa, kuin on tulkitsijaakin ja sellaiset kirjat ovat parhaita keskutelunaiheita. Omassa päässäni annoin kirjassa avainasemassa olleille kissoille ja käärmeille omat mermkityksensä, mutta sitä en tiedä, mitä itse kirjailija ajatteli ne tarinaan sijoittaessaan. Sen kuitenkin tiedän, että sormeni syyhyävät jo erittäin vaativasti päästä lehteilemään Statovcin uudemman, viime vuonna ilmestyneen Tiranan sydän-romaanin sivuja.