Vuosi sitten

Tasan vuosi sitten oli se päivä. Mä silittelin mahaa ja juttelin vauvalle: ”Ei mitään kiirettä, pysy siellä vaan”. 

Tasan vuosi sitten alkoi kysely:
”Joko?”
”Onko ollut tuntemuksia?”
”Supisteleeko?”
”Millon poksahdat?”
”Eikö se nyt meinaa tulla ulos ollenkaan?”

Ja neuvominen:
”Syö mausteista ruokaa!”
”Pese sauna!”
”Käy lenkillä!”
”Seksi, seksi auttaa.”
”Hyppele, ehkä se tipahtaa ulos.”

Nämä kommentit jäivät täysin huomiotta, mä toivoin vaan että voisin hypätä kuukauden eteenpäin ja kaikki olisi ohi. Mun laskettu aika oli tullut. Yhdeksän kuukautta oli kadonnut jonnekin. Valmistautuminen oli ohi ja nyt sitten pitäisi olla valmis synnyttämään.

No, enpä ollut. En henkisesti enkä muutenkaan. Sairaalakassi (tietenkin) pakkaamatta, vauvan vaatteita edelleen pesemättä ja noin miljoona muuta asiaa hoidettavana.

Yritin suhtautua synnytykseen rennosti, ajatella positiivisesti, muistaa että yksikään vauva ei ole vielä jäänyt matkalle ja että lääkärien ja terveydenhoitajien mukaan kaikki on oikein hyvin. Mun synnytyspelko oli jo vähän laantunut alkuraskaudesta (olin ihan sitä mieltä että joudun varmasti pelkosektioon) mutta se oli olemassa edelleen.

Mä pelkäsin kaikkea synnytyksessä. Ehkä pelottavin asia oli epiduraali. Mä olin päättänyt että haluan sen, että ilman en synnytä. Ongelmana tässä oli se, että pelkään neuloja. Ihan hulluna.

Toinen suurimmista peloista oli…. Ai kun oikein hävettää sanoa. Mä pelkäsin tosi paljon sitä, palautuuko mun alapää ikinä entiselleen. En oikein kellekään tästä maininnut, tuntui ihan hölmöltä edes miettiä koko asiaa, mutta mä mietin sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, aamulla kun heräsin, koko ajan.

No, onneksi sain vielä lisää aikaa valmistautua, herra ei nimittäin todellakaan ollut vielä valmis syntymään.