Kun esikoisen syntymään liittyi niin paljon murheita niin voin todeta, että tieto toisesta raskaudesta oli pelottava. Kesän aikana tein kaksi kertaa raskaustestin, ensin tulos oli negatiivinen ja sitten muutama viikkoa myöhemmin positiivinen. Ensiajatukset miehellä ja minulla tottakai olivat iloiset, joskin hiukan vielä epäilevät, että olikohan testi nyt oikeasti positiivnen. Varasin ultraan ajan ja odotushuoneessa mahassa lepattivat enneminkin lepakot kuin perhoset. Pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen kuvissa näkyi pieni papana, jolta pystyi jo näkemään sydämen sykkeen. Tästä alkoikin monen kuukauden hermoja raastavat ajat.

Alkuraskaus sujui hyvin, mitä nyt pahoinvointia ja väsymystä oli jonkin verran. Kun viikot 12 täyttyivät, uskalsimme kertoa läheisille raskausuutisista. Saimme paljon onnitteluja, mutta tottakai myös he olivat huolissaan. Lääkärikontrolleissa kävin tavallista useammin, kun esikoisen kohdalla minulla oli muodostunut kohtuun hyytymiä. Söin varmuuden vuoksi verenohentajalääkettä. Verenvuotoakin oli ollut hyytymästä johtuen, minkä takia jännitti käydä vessassa ettei vaan ole tullut verta. Jokainen ultraääni sai minussa aikaan levottoman olon, mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Kaikki oli kuitenkin hyvin eikä rakenneultrassakaan näkynyt mitään erikoista.

Supistuksia aloin saamaan varhaisessa vaiheessa, muistaakseni jo viikoilla 16. Niitä on ollut siitä asti päivittäin, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Lääkäri kehoittikin minua olemaan nostelematta pojua, mutta eipä tuota paljoa tullut toteltua. Kun lapsi ei kävele eikä seiso, niin se on hyvin vaikeaa olla nostelematta häntä. Toki tilanne olisi ollut silloin eri, jos minulle olisi tullut merkkejä ennenaikaisesta synnytyksestä. Niitä ei onneksi ilmestynyt.

Viikot vierivät ja saavutettiin rv 28, nuo ajat jolloin poju syntyi istukan irrottua ennenaikaisesti. Noina aikoina olin erityisen tarkemmin kuulolla kehoni suhteen, mutta niistäkin selvittiin ja ajatukset alkoivat kääntyä varovasti voiton puolelle. Mitä enemmän viikkoja oli, sitä turvallisemmilla mielin saatoin olla. 

Vaikka nyt ollaan lähellä laskettua aikaa niin silti jokin pelko kolkuttaa tuolla takaraivossa. Tämä on kuitenkin periaatteessa ensimmäinen synnytykseni, sillä poju syntyi hätäsektiolla. Mitä jos synnytyksessä tulee komplikaatioita? Mitä jos vauva ei olekaan terve? Mitä jos voimani loppuvat kesken ja vauva kärsii hapenpuutteesta?  Poju on minulle äärettömän rakas kaikkine piirteineen, mutta niin julmalta kuin se ehkä kuulostaakin niin toivon todella, että vauva on terve. 

Nyt vain odotellaan, koska tämä pienokainen päättää tulla maailmaan. Täällä kaikki jo malttamattomina haluaisivat nähdä hänet, pienen prinsessan.