En miettinyt montaakaan sekuntia otsikkoani. En, vaikka tiesin sen olevan jo lähtökohtaisesti kitisevä ja rutiseva. Se on minulle olennainen toimintatapa, että toimin ilman sen suurempia pohdintoja. Ja sitten opin kokemuksesta, tekemisestä ja niiden tuloksista. Tai sitten en 😀

Lähdin pois. Ikään kuin luomaan nahkani uudestaan. Rakentamaan eheyttävää arkea. Kuuntelemaan ajatuksiani. Muutin kuukaudeksi toiseen maahan tekemään töitäni. Laahustamaan kaupungilla. Lukemaan kirjaa. Katsomaan Esa Saarisen Youtubessa julkaistuja luentoja. 

Mutta, kuten ehkä arvata saattaakin, mitä kauemmas menen, sitä yksinäisempi olen. Olen aina ollut yhden ystävän ihminen. Se edellinen paras ystäväni oli ex-vaimoni. Nyt sitä satamaa, johon voi purjehtia turvaan, ei samalla tavalla ole. Olen siis yhtäkkiä yksinäinen. Täysin yksin.

Mietin ”ehetymislomallani”, että miten on mahdollista, että ex-vaimoni rakastui vielä ollessaan kanssani toiseen, kun minä koe kykyä rakastua yhtään kehenkään. Ajatusketju jatkuu, että miten on mahdollista, että tuo toinen mies voi harrastaa ex-vaimoni kanssa seksiä, kun minä odotin 7 vuotta rakastelun kunnollista alkamista suhteessamme kärsivällisesti. Ajatusketjuni lopetan pohdintaan, että mitähän helvettiä tämä itsesääleily on?

Toivottavasti arki tarttuu kiinni, sillä maailman äärissä en haluaisi ottaa askelia syvempään itsesääliin.