Mistä sitten tietää, kuka on hyvä mulle?
Niin. Klikkiotsikkoni ei kuitenkaan johda viiteen ehdotukseen: ”näistä tiedät olevasi oikean ihmisen kanssa”. Katsokaas, olen asian kanssa ongelmissa. Siis just nyt. Tinder-sekoiluni sai nimittäin yhtäkkisen lopun (tai keskeytyksen). Eteeni nimittäin istahti tyttö, joka hetken puhuttuaan, sai minut nojautumaan eteenpäin.
Se oli hätkähdyttävä hetki. En ehtinyt miettimään panen/ en pane -skaalaa, sillä halusin kuulla, mitä hän puhuu. Kuulla sisällön myös, mutta erityisesti halusin kuulla tuota ääntä, puherytmiä ja katsoa olemusta. Siinä oli jotain!
Tunsin jotakin! Ainakin se oli kiinnostusta. Ihanat ensimmäiset treffit päättyivät keskenjääneeseen tarinaa, jonka tyttö lupasi kertoa seuraavalla kerralla. Tulisi siis seuraava kerta!
Ja niin, vähän kompuroiden (minä nopea, tyttö hidas käänteissään) etenimme treffistä toiseen, suuteluun, seksiin, syvällisiin jutusteluihin, hemmotteluhotellilomiin ja kaikkeen ihanaan.
Mutta minä nopea, tyttö hidas käänteissään.
Oli selvää, että meillä oli kivaa yhdessä. Oli selvää, että minusta tyttö oli kiinnostava. Ja oli täysin selvää, että meillä synkkasi seksi todella hyvin. Ja, että tyttö osasi ottaa suihin niin taivaallisesti, että en kyllä tiedä paremmasta.
Mutta. Tulee ongelmia. Yhteenliittämisongelmia. Minun kohtalaisen valmis kuvioni lapsiarjessa, jonka muuttaminen isosti ei ole mahdollista. Kompromissimahdollisuuteni peruspalikoihin on rajallinen. Tyttö miettii, hukkuuko siihen, ettei ole tasapuolisesti sananvaltaa vaikkapa asuinpaikkaan tai siihen, että elämäämme kuuluu ihmisiä, kuten lapsen äiti, joka siihen vain kuuluu ilman erillistä asiasta päättämistä.
Tytön pohdinnat jatkuvat. Tyttö on välillä ihana ja läheinen ja välillä pelokas ja etäinen. Mutta minä olen koko ajan aktiivisempi osapuoli tapailussamme. Minä hehkutan hänen ihanuuttaan. Hän pitää minua epäilyttävän aktiivisena.
Kunnes jotain minussa tapahtuu. Liian vaikeaa. Vaikelua, vaikeilua, joka aiheuttaa minussa vaikeilua. Mietin, mitä jää jäljelle, kun on vaikeaa tai, kun ei olekaan yhdessä helppoa? Miksi silloin tyttö ei näytä silmissäni ihanalta? Miksi silloin koskettaminen tai hellien sanojen kuiskaaminen ja viestittely tuntuvat työlle? Miksi aamulla en halua ottaa syleilyyn vaan makaa vain omalla puolellani?
Onko siis niin, että kun kaikki asiat, joita parisuhteessa arvostan – hyvä olo toisen kanssa, hauskaa toisen kanssa, upeaa seksiä ja hienoja keskusteluja – toimii, sekään ei riitä? Onko siis olemassa vielä joku näkymätön asia, jonka tulee olla kunnossa? Onko se rakkaus? Ja puuttuuko minulta rakkautta edeltävä ihastuminen, joka ei muuttaisi niin nopeasti käsitystä siitä toisesta, kun tilanne muuttuu vaikeaksi?
Enkö ole oikean ihmisen kanssa?