Parempi yksin kuin yksinäisyyden pelosta kaksin
Tunteet katosi. Ihan yhtäkkiä. Ei kokonaan, ihana tyttöhän hän oli, mutta niin paljon, etten voinut olla sellainen, kun haluan muille olla. Käytiin upea keskustelu, viisas tyttö hän oli, ja päätettiin lopettaa tapailu.
Seuraavana päivänä oli helpottunut olo ja tiesin, että ratkaisu oli oikea.
Sitten se iski. Hirveä surullisuus. Ensi vyöryi päälle tosiasia, että ex-puolisoni rakentaa jo uutta perhettä ja minä olin yksin. Sitten olin surullinen ihan vain siitä, että minä olin yksin. Ja sitten siitä, etten koskaan enää löytäisi ketään, joka on yhtä aikaa kaikkea sitä mitä tuo tyttö oli. Fiksu, kaunis, kuuma ja kiltti.
Ei auttanut, vaikka kyllä muistin, että moni asia tapailussa harmitti ja loukkasi minua. Ei auttanut, että koin koko ajan, että hän näki minut ihan erilaisena kuin itse koin olevani. Ei auttanut, vaikka muistin kyllä, että kaikki kertomani murheet liitettiin aina johonkin traumaan, joka minulla muka oli edellisestä suhteestani. Nyt, surullisena, olin varma, että jotain mieletöntä oli loppunut ja mitään sen vertaista ei enää koskaan tule.
Ei ehkä tulekaan. Mutta vaikka olen surullinen, ymmärrän jo, että parempi yksin kuin yksinäisyyden pelosta johtuen kaksi. Suru on tunne. Se menee ohi. Sille on vain nyt annettava aikaa.
Aika. Tee nyt tehtäväsi. Olis kiva laahustamisen sijasta liikkua kevyesti taas.
