There must be more than this ordinary life

Se tunne kun aurinko paistaa ja kaikki on elämässä päällisin puolin hyvin, mutta itse tiedät, ettei tämä riitä. Paperilla kaikki on just niinkuin pitääkin; hyvä työ, parisuhde, asunto, valintasi mukainen uraputki edessä, mutta sisimmissäsi tunnet olevasi onneton. Työ ei ole sitä mitä haluat tehdä, parisuhteesta puuttuu rakkaus, suuri asunto humisee yksinäisyyttään. Yeah, I’ve been there. Vuosi oli 2013 kun ensimmäisen kerran avasin silmäni, irtisanoin elämäni Helsingissä ja päätin muuttaa vanhaan vaihtomaahani Kanadaan rakkauden ja uuden elämän perässä. Se onnellisuuden määrä oli ylitsepursuava. Olin just siellä missä pitikin, juuri sen ihmisen kanssa jonka kanssa halusinkin olla. Oli koti, koira ja rakastava, rohkaiseva mies. Oli uusi, onnellinen minä.

Kaikki oli niiin hyvin… liian hyvin… Paitsi se työviisumi, se hiton työviisumi. Kanadan unelmani päättyi mahalaskuun viisumin saannin hankaluuden takia. Samalla mahalaskun sai koko muukin elämäni Kanadassa. Paluu Helsinkiin vuosi sitten heinäkuussa oli pahinta mitä olen joutunut ikinä kokemaan. Sydämeni särkyi niin moneen palaseen, että edelleen rintaa ahdistaa hieman, kun muistelen senhetkistä olotilaa. Koko loppukesä meni sumussa, jonne en koskaan toivo joutuvani takaisin. 

Silti olen sitä mieltä, että lähtöni Kanadaan oli parasta, mitä olen koskaan itselleni tehnyt. Minä lähdin mukavuusalueeltani, lähdin tutkimaan tuntematonta. Vaikka lopputulos ei ollutkaan se mitä toivoin, olen edelleen elossa. Ja nyt, vuosi Suomeen paluun jälkeen olen valmis yrittämään uudelleen – kävi miten kävi. Vanha sanonta ”ei se ota jossei se annakaan” kuulostaa niin todelta. Tiesin heti Kanadasta paluuni jälkeen, ettei se ollut vielä tässä. Vaikka koti-Suomi onkin kaunis ja turvallinen, en ole pitkään aikaan tuntenut oloani kotoisaksi täällä. En väitä, ettenkö näkisi mitään mahdollisuuksia tulevaisuudelle Suomessa, mut nyt ei ainakaan ole sen aika. There must be more out there for me. 

Sain viime syksynä työpaikan Helsingistä. Tosi halutun sellaisen, selviydyin voittajana maaliin 522 hakijan joukosta. Työkaverit ottivat minut avosylin vastaan ja on paljon asioita, joista olen heille kiitollinen. On osaksi heidänkin ansiotaan, että pääsin takaisin jaloilleni rankan eron jälkeen. Ajan kanssa työ on kuitenkin osoittautunut, yllätykseksi varmasti niin minulle kuin työnantajallenikin, olevan jotain hieman muuta, kuin mitä ajattelin sen olevan. Työtehtävien määrä ja haasteellisuus on alhaisempi kuin odotin. Ja varmasti jokainen työtä tekevä tietää mitä tällaisessa tilanteessa helposti käy. Motivaatio, se työn tärkein ominaisuus, vähenee tylsien päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa lähes olemattomiin. Tämä ei ole hyväksi ammatilliselle osaamiselleni eikä etenkään minut palkanneelle yritykselle. Taas olen löytänyt itseni tilaneesta, jossa tunnelin päässä ei näy valoa, mutta ei juuri muutakaan. 

On siis aika tehdä muutoksia ja tuntuu, kuin elämä antaisi minulle ajolähtötilanteen uudelle yritykselle kokeilla siipiäni muualla. Ihanan asuntoni määräaikainen vuokrasopimus päättyy elokuun lopussa ja työkuviot on tosiaan sitä mitä on. Voisiko parempaa tilaisuutta ollakaan? Muutoksia on luvassa väistämättä, miksei sitten hyödyntäisi tilannetta tekemällä muutoksista kerralla hieman suurempia? 

Kohteenani ei ole tällä kertaa Kanada, vaan Irlanti. EU:n sisällä työperäistä muuttoa on helpotettu niin, ettei turhia työviisumeita tarvita. Senkun haen töitä ja paikan löytyessä pakkaan tavarani ja lähden. Noin niinkuin periaatteessa. Irlannissa työtä on tarjolla paljon, pitää vaan käsivällisesti jaksaa lähettää hakemuksia yksi toisensa jälkeen. Mutta tämähän minulle on jo tuttua. Illat kuluu cover letterien vääntämisessä ja cv:n hiomisessa, sekä toinen toistaan houkuttelevampia työpaikkailmoituksia selatessa. 

Miksi sitten Irlanti. Niin, no koska mies. Ihana, ihana punapartainen irkkumies. Nyt tietysti skepitisimmät heristää sormeaan. ”Eikö tuo tyttö ensimmäisestä kerrasta oppinut?”. En näköjään! En toki muuta Suomesta pois pelkästään koska mies, mutta toki paikkavalintaani on vaikuttanut tapaamani ihminen. Minulla on kuume lähteä kokeilemaan elämää muualle ja parisuhde helpottuisi huomattavasti, jos molemmat asuisimme samassa maassa. Toki en tunne ketään muita, kuin miehen ja hänen perheensä Irlannista, mutta enhän tuntisi silloinkaan, jos kohteena olisi esimerkiksi Berliini tai Lontoo. Kokemukset Irlannista ja irlantilaisista ihmisistä ovat niin positiivisia, ettei muutos pelota minua lainkaan. Voi olla, että parisuhde kariutuu heti kun kaukosuhteen taika hälvenee ja arki astuu kuvioihin mukaan, mutta voi myös olla, että Irlanti is the one for me. Se, missä elän pitkän ja onnellisen elämän. Ei voi pelata jos pelkää, joten nyt elektoninen kynä sauhuten kirjoittamaan työhakemuksia. Time will tell kuinka tässä käy! 

-U

11088251_10205898543320224_1421875801486582190_n.jpg

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *