Love letter to my friends

Here I am again, laukut pakattuna ja punnittuna, ystävät hyvästeltynä ja valmiina suuntaamaan uusien seikkailujen maailmaan. Tänään oli mun viimeinen päivä Suomessa, huomenna iltapäivällä suuntaan kohti Dublinia. Tänään oli myös se päivä, kun mä ensimmäisen kerran panikoiduin lähdöstäni. Tähän mennessä lähtö ei ole herättänyt mussa minkäänlaisia jännityksen tai panikoitumisen suuria tunteita, mutta tänään hyvästien jätön yhteydessä mä tajusin sen, kuinka paljon jätän taakseni jättäessäni Suomen. Perhe. Ystävät. Missä mä olisin ilman teitä?

holding hands.jpg

Aina sanotaan, ettei mitään saisi pitää itsestäänselvyytenä, etenkään elämän tärkeimpiä ihmisiä. Mutta harvemmin sitä tulee kuitenkaan pysähdyttyä tarkastelemaan miten uskomattomia, upeita ja omanlaisia persoonia sitä onkaan ympärilleen matkan varrelta haalinut. Oma ystäväporukkani on aina ollut laaja ja hyvinkin värikäs persooniltaan. Joukkoon mahtuu monen alan ja ikäryhmän edustajia ja vaikka moni meistä on lähtöisin samoilta kulmilta pikkukaupungista, on elämä vienyt meitä eri teille ja kasvattanut meistä hyvinkin erilaisia persoonia. Tuntuu kuitenkin, että jokaisella ystävällä on oma paikkansa ja tarkoituksensa elämässä. Jostain syystä me kaikki, joukkio kovin erilaisia ihmisiä, ollaan silti edelleen yhtä kun olemme toistemme seurassa. 

Tunnen ihan hirveää haikeutta jättää ystävät taakse ja suunnata kaupunkiin, jossa en M:n lisäksi tunne ketään muita. Tämä on ensimmäinen kerta kun lähdön äärellä tunnen tällaisia tunteita. Toki aina perhe ja ystävät ovat olleet tärkeitä, mutta tämä on silti ensimmäinen kerta, kun tunnen oikeasti surua ja paniikkia kun mietin elämääni ilman näitä tyyppejä. Kuten olen jo maininnut, viime syksy oli rankkaa aikaa elämässäni. Kävin pohjalla ja elin sumussa. Samaan aikaan mulle iskostui kunnolla ystävien merkitys ihmisen elämässä. Voin rehellisesti sanoa, etten tiedä missä olisin tänään ilman ystäviäni. Hädän hetkellä ystävät tulivat ja ohjasivat mun elämän takaisin raiteilleen. Pieninä tulikärpäsinä sumussa he näyttivät minulle tietä takaisin valoon. Ystävät pitivät seuraa, kuuntelivat, halasivat ja avasivat kotiensa ovet kodittomalle matkaajalle. En usko, että voin sanoin kuvailla sitä kiitollisuutta, jota tunnen näitä ihmisiä kohtaan. Vuosien ja kokemusten myötä ystävistä on tullut enemmän kuin ystäviä, ne ovat mun perhettä. Sielunsiskoja ja -veljiä. 

miriam-adeney.jpg

Taas lähdön hetkellä saan monesta suunnasta kommentteja siitä, kuinka Suomeen pääsee aina takaisin, jos maailmanvalloitus epäonnistuu. Ja tällä kertaa mä ihan oikeasti uskon tuohon kommenttiin. En enää pelkää epäonnistumista niin paljon kuin ennen, sillä tiedän, että ystävät on se rihmsto, joka minut ottaa vastaan pudotessani. En myöskään pelkää tulevaa ja odotan innolla uusiin ihmisiin tutustumista Irlannissa, mutta samaan aikaan haikudella mietin millaista elämä tulee olemaan ilman viikottaisia ystävätapaamisia tai päivittäisiä puheluja ilman mitään sen kummempaa asiaa.. 

Ystävät, thank you for being in my life! Toivon, että jokainen teistä tietää kuinka arvokkaita te minulle olette. Tietäkää, että minä olen teitä varten niin hyvällä kuin huonollakin hetkellä. Dublinin kotini ovet ja puhelinlinjani ovat teille aina avoinna. Ystävyys säilyy, oli välimatkaa kuinka paljon tahansa. 

Until the next time! 
xoxo
U

Friendship.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *