”Uno se acostumbra” eli ”siihen tottuu” totesi tuleva ranskalainen kämppikseni esitellessään asuntoa ja kertoessaan, että keittiö vilisee torakoita. Naurahdan hermostuneesti ja yritän hengittää normaalisti, vaikka sydän nousee kohti kurkkua ja tekee mieli paiskata keittiön ovi kiinni. Ranskalaisen vitsit torakoista eivät tunnu loppuvan. Hän muistuttaa, että tässä talossa syödessä on aina otettava se riski, että haukkaa samalla palan torakasta. Niistä voi tehdä hyviä piirakoita. Merde. Kuolen nauruun.

Mieleeni nousee muisto Guadalajaran bussista kahden vuoden takaa. ”Haluatko, että tapan sen?” vieressäni istunut työmies kysyi, kun istuin enemmän hänen penkillään kuin omallani ja vapisin ikkunalaudalla mönkivän torakan vuoksi. Nyökkäsin itkua pidätelleen, ja työmies tappoi peukalon painalluksella torakan bussin seinää vasten. Se ei varsinaisesti helpottanut. Kun Guadalajarassa tulvii, rotat ja torakat nousevat viemäreistä ja etsivät turvapaikkaa ihmisten keittiöstä, kylpyhuoneista ja makuuhuoneista. Kun valot laittaa päälle, ne pinkaisevat nurkkiin. Joka aamu pelkäsin herääväni torakka suussani. Kun ajattelen torakoita, tuntuu kuin ihollani kävelisi tuhat pientä ötökkää.

Palasin Meksikoon vuoden tauon jälkeen kuukausi sitten. Kotiutumista ovat hidastaneet kaksi maanjäristystä, joista jälkimmäinen romahdutti 47 ja vaurioitti 3000 rakennusta Mexico cityssä. Minä, kuten tuhannet muut, olemme metsästäneet asuntoja muutaman viikon ajan. On huonoja, on outoja, on epäilyttäviä. Mukanani kannan omaa kriteerilistaa: lähellä metroa, alimmissa kerroksissa, tarkistettu maanjäristysten varalta, oma kylpuhuone, ei torakoita, kodikas.  Ranskalainen tyttö vaikuttaa mukavalta. Makuuhuoneesta aukeava terassi, korkeat huoneet  ja lautalattiat saavat minut jäämään. Unohdan mahdottoman kriteerilistani ja luotan vaistooni – minähän perkele totun.

Saludos, Essi