Heh. Jopas viime kerrasta on aikaa.
Rehellisesti sanottuna luovutin jo hetkeksi koko blogin suhteen. Tuntuu, että tällä hetkellä elämässä on niin hektinen vaihe, ettei itsestä vaan jää mitään ammennettavaa blogiin. Suoritan samaan aikaan viimeisiä opintoja, teen normaalisti omaa vuorotyötä ja palkatonta harjoittelua, joka on täyspäiväinen toimistoduuni. Rankan kevään jälkeen tuli hetki, jolloin piti pysähtyä hetkeksi, ja se hetki on nyt. Olen yrittänyt tasapainoilla oman jaksamisen ja hyvinvoinnin ylläpitämisen ja hullunlaisen kiireen välimaastossa. Onneksi olen löytänyt muutamia henkireikiä, joiden avulla pystyy unohtamaan kiireen edes tunniksi ja unohtamaan kaiken muun kuin käsillä olevan hetken. Myönnän olevani luonteeltani kova suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Kärsin ”reippaan tytön syndroomasta” ja yritän aina pärjätä, vaikka ei tarvitsisi tai jaksaisi. Siksi olen aina asettanut kovat vaatimukset myös blogilleni, ja luovuttanut, jos en ole niissä onnistunut. Siitä johtuu tämä jojoilu.
Täydelliset, hienot, luovat asukuvat. Säännölliset postaukset. Hieno Instagram-feedi, jossa markkinoida blogiaan. Aina täydellinen, skarppi ulkonäkö. Siistit kuvauspaikat, joissa kehtaa kuvata ja keikistellä. Nämä ovat itselleni asettamia, epäonnistuneita tavoitteita.
Suoraan sanottuna, olen tuntenut oloni paremmaksi ilman blogia. Asettamani tavoitteet eivät täyty, kun ei saa otettua kivoja kuvia ja aiheet loppuvat kesken. Kun ei ole valokuvaajaa avustamassa, ei paljon asukuvia jaella. Niitä asukuviakin voi ottaa ulkona vain sen neljä kuukautta vuodesta, ja silloinkin on liian kiire. Talvella ei ole valoisaa, ja jos on, niin silloin on aina itse töissä.On ärsyttänyt todella paljon, kun ei ole lähipiirissä tukiverkostoa, joka olisi kiinnostunut kuvaamisesta, tai pitäisi itse aktiivista blogia, johon tarvitsisi kuvia. Tuntuu, ettei blogia kannata pitää, jos poikaystävä ei ole valokuvaaja tai parhaat ystävät suosittuja bloggareita, joilla on aina aikaa lähteä kuvailemaan. Jotta saisi joskus kuvia valoisalla ja siisteissä lokaatioissa, pitäisi matkustella ympäri vuoden. Ei ole aikaa. Ei ole rahaa. Jos olisi, niin kuka kuvaa? Tuntuu, että bloggaamisen yleistyminen nuorten mimmien elinkeinona on tuonut tähän tosi paljon paineita ja korkeita standardeja, joita ei ole helppo täyttää, jos pitää blogia vain omaksi iloksi.
En missään nimessä syyllistä enkä syytä heitä, jotka ovat luoneet ihanat blogit, joista on tullut syystäkin suosittuja. En ole kateellinen, enkä koe sen olevan itseltäni pois. Päin vastoin. Tuntuu vaan, että blogeissa on vähän samanlainen ilmapiiri kuin sosiaalisessa mediassa muutenkin – kaiken pitää olla täydellistä: Instagram-kuvat kuvataan järkkärillä, eikä kännykkäkameralla, matkustellaan ulkomaille kuvaamaan, kodit on aina tip-top siistejä, ruoka on muka aina superterveellistä ja kaunista, asut aina viimeisen päälle, ikään kuin ei olisi ikinä kiireisiä aamuja, joina ei ehdi miettiä mitä laittaa päälle. Olishan se siistiä, kun elämä olisi tätä. Olen yrittänyt sitä, muttei sitä vaan jaksa. Missä on ne suositut aidosta elämästä kertovat blogit, joissa on kuvattu asut tuulen tuiverruksessa lumisateessa, kivat talvivaatteet päällä sen sijaan, että olisi matkustettu lämpimään ottamaan inspiroivia kuvia bikinit päällä ja shortsit jalassa, kun 99% suomalaisista hytisee kylmyydessä ja haaveilee, että pääsisi ulkomaille hillumaan biksuissa? Eikö talvivaatteissa voi ottaa asukuvia, eikö lämmintä talvipukeutumista voi inspiroida? Tarvitseeko asukuvien olla aina, kuin suoraan muotilehdestä – eikö itse asun tulisi olla pääosassa? Sama kai se silloin on, onko se kuvattu keskellä likapyykkikasaa vai marmorihallissa ulkomailla. Jos asu on siisti, se on siisti silloinkin, kun miljöö ei ole.
Tän postauksen mielipiteet on kärjistettyä avautumista, eikä niiden tarkoituksena ole loukata ketään. Just trying to prove a point.
