ANONYYMI

Olen aina ollut enemmän kuuntelija kuin avautuja. Perheenjäseneni ja ystäväni ovat tukeutuneet minuun. Tunnen olevani tämän vuoksi luotettava ihminen muiden silmissä. Edellä mainittu on tietysti hyvä juttu. Kyseinen asia on kuitenkin aiheuttanut sen, että minulle kerrotaan kaikenlaisia tarinoita eikä muisteta kysyä yksinkertaista kysymystä ”mitä sinulle kuuluu?”. Ei sillä, että minua se edes haittaisi. Minulta löytyy onneksi äiti sekä puoliso, joille väkisinkin tulee välillä höpötettyä kaikki maan ja taivaan väliltä. Minua kiinnostaa läheisteni huolet ja autan mahdollisuuksien mukaisesti heitä. Kliseistä, mutta minun kohdallani totta.

Itseltäni usein valitettavasti unohtuu omat tarpeet ja ajatus avautujan roolista. Ja jos päädyn kuin ihmeen kaupalla avautumaan ystävilleni, puhun asiasta kylmästi.. Ihan kuin puhuisin toisesta ihmisestä enkä itsestäni. Koen myös huonoa omatuntoa avautuessani ongelmistani. Ehkä en halua rasittaa muiden jaksamista, vaan ottaa heidän huolet harteiltaan pois. Tai ehkä koen olevani heikompi ja haavoittuneisempi, jos kerron omasta elämästäni astetta enemmän. Tai ehkä en luota ihmisiin tarpeeksi, koska minua on joskus satutettu. Tai ehkä minut on vain kasvatettu kuuntelemaan. En tiedä.

Useimmat tuntemani ihmiset kokevat olevan helpompi puhua tutuille kuin tuntemattomille. Minä näen asian toisin; koen tuntemattomalle ihmiselle olevan helpompi puhua. Hänellä ei ole ennakkoluuloja minusta eikä puheeni luultavammin muuta hänen alkuperäistä käsitystään minusta.

…

Blogin alkuperäisenä ajatuksena olisi kokeilla juurikin anonyymina kirjoittamista ja avata ajatuksiani matkalla kohti tulevaa. Se jää nähtäväksi, osaanko iloisia ja vähemmän iloisia mietteitä oikeasti ilmaista tunteella. Postauksia on siis tulossa laidasta laitaan.

Itsestäni voisin mainita näin aluksi sen verran, että olen parikymppinen nainen. Tällä hetkellä elämäni pyörii aikalailla kodin, työpaikan ja lääkärikäyntien ympärillä. Eteenpäin kuitenkin on mentävä, päivä kerrallaan.

ETIÄPÄIN, SANO MUMMO LUMESSA ♥