Kauhutarinat ja niiden pakkojako

Viikkonumerot kasvavat ja vääjäämättömästi koittaa se varsinainen Tapahtuma(tm). Mitä vähemmän päiviä on laskettuun aikaan jäljellä, sitä suuremmalla innolla jo-äiti-ihmiset kertovat tarinoita. Kauhutarinoita. Tämä ja tuo on kamalaa ja sitten vielä tämäkin on kamalaa. Ja tiedäthän että kaikki voi mennä ihan päin helvettiä? 

En tiiä onko tää mun taktiikka ihan tyhmä sitten, mutta oon lähestynyt asiaa sellaiselta ”myyrä on jo syylärissä, joten murehtiminen kannattaa unohtaa”-asenteella. Että kyllä ne syntyy, tavalla tai toisella. Kaksosissa muutenkin on vähän rajatumpaa se mitä saa ja voi tehdä siinä tohinassa, ja lopulta melkoisen olennaisinta on kuitenkin että tyypit syntyy ja voi hyvin. Oon varmaan aiemminkin toivonut tätä, mutta olisi tosi tosi kiva kuulla jotain juttuja kun asiat menivät hyvin. Eikä niitä sattui-niin-saatanasti-ja-kaikki-meni-pieleen-ja-sanoinko-jo-että-suolenpätkiä-ja-verta-juttuja.

Toinen mikä on jo selvästi havaittavissa on se ”odotas sitten kun”-pelottelu. Erehdyin sanomaan että yritän saada molemmat tyypit samaan rytmiin ja rutiineihin mahdollisimman pian, ja sain vastaani melkoisen vyöryn ”no mutta” ja ”ei sen ikäiset” ja ”not gonna happen” kommentointia. Enhän mä tiedäkään onnistuuko ja miten ja kuinka helposti. Mutta kai sitä yrittää saa. Aattelin vaan että tuo olisi hyvä tapa, sen verran moni kaksosten vanhempi on sitä suositellut. Että jotain pientä rohkaisua sitä kaipaisi tällaisessa uudessa tilanteessa. Eikä vaan kauhutarinoita.

Erityisesti siksi että on päivisin ihan liikaa aikaa tuijottaa kattoon ja miettiä mikä kaikki voi mennä mäkeen.