Kun vaan uskaltais

Mutta kun en taida uskaltaa. Olin eilen toimitsijana jenkkifutispelissä, ja siellä oli tyyppi josta tavallaan tekisi mieli selvittää että mikä se on miehiään. Mutta kun olen nynny ja pelkuri, niin en uskalla kysyä kaverilta että kuka se tyyppi on. Että voisi FBstalkata että sillä on vaimo ja viisi lasta ja pettyä sitten maailman vääryyteen. Ja sanoa että no niin mää aattelin.

Uskaltamisen sijaan menin rannalle. Siellä oli muitakin, esim. huutavia lapsia ja aurinko. Ihan älytön meteli lähtee kersoista kun ne juoksevat 12,5-asteiseen järviveteen.

Kirkuvat lapset ovat kuvassa oikealla, poissa näkyvistä mutta eivät todellakaan poissa kuuluvista. Miksi se onkin niin hemmetin vaikeaa uskaltaa ottaa selvää että mikä se mies oli miehiään? Ehkä siksi että mun trackrecord ei ole ollut kovin häävi neljään vuoteen. Neljään vuoteen mahtui kaksi tapailusuhdetta joista alusta asti tiesi että ei näistä mitään tule, mutta piti koittaa silti, yksi suhde jossa itse ehdin rakastua  ja josta en ehkä vieläkään ole ihan kuivilla, ja sitten viimeisen vuoden katastrofimiehet.

Ensinnäkin on se rakkausex, jonka kanssa piti säätää ihan liian monta kertaa eron jälkeen (koska olen tyhmä ja yksinäisenä vielä tyhmempi, ei mulla ole tähän muutakaan puolustusta). Sitten oli se muusikko, joka omien sanojensa mukaan ei halunnut katsella mitä asiasta voisi tulla, vaikka ”tykkään susta tosi paljon ja sä oot tosi ihana”, koska ”ei meistä voi tulla mitään kun sä kuitenkin valittaisit mun työstä.” Ahaa, olisi toki ollut kiva päättää se ihan itse. Kaverin kusipäisyys kuitenkin ilmeni kommentista, jossa hän antoi ymmärtää että vientiä on vaan niin paljon että ei mun kanssa kannata olla. Itsetunto, oli kiva taas jutella hetki. 

Sitten oli ne viime kesän epäonnistuneet nettideittiyritykset. Osa ei koskaan tullut sopimisesta huolimatta paikalle, osa oli jotain ihan muuta mitä viesteissään sanoivat, osa hermostui jo ennen tapaamista kun en suostunut antamaan numeroa,  ja se yksi ainoa edes vähän kiinnostava sanoi että ”sä oot tosi kiva mä soittelen sulle pian”. Eikä yllättäen ikinä soittanut. 

Sitten oli se poika joka ei päästänyt lähtemään baarista muualle kun pitsalle, pitsalta muualle kun luokseen sitä pitsaa syömään, pitsan jälkeen muualle kun sohvalle juttelemaan moneksi tunniksi. Eikä päästänyt edes auringonnoustessa kotiin, koska halusi viereen nukkumaan. Ja vastasi silti lähetkö joskus kahville-viestiin että ”sä olet tosi ihana ja huipputyyppi, mut mä päätin että en ala mihinkään suhdejuttuihin.”

Ei ehkä oo niin lopulta epäselvää miksi en uskalla. Kun pettyy, joka kerta. Eikä kukaan edes halua tutustua, vaikka ”oot niin mukava ja huippu tyyppi.” En mäkään haluis tutustua mukaviin ihmisiin, joiden kanssa juttu luistaa ja joiden kanssa aika menee siivillä. Kuka hullu nyt sellasta.