Murrekielikoulu

Tiiättekö kun mun sydän ihan välillä itkee verta, kun huomaan puhuvani ihan tamperetta. Kun en oo tamperelainen, paitsi paperilla. Kurjasti se mää ja sää ja eisevväliä ja pipa ja muut kummajaisuudet tarttuu puheeseen. 

Voi kun pääsisi sellaiseen murrekielikouluun. Siellä palautettaisiin mieleen se oma rakas puhetapa, siellä salisi hokea ketä ja kui ilman että siitä valitetaan (enemmänkin siihen jopa kannustettaisiin) ja saisi olla juuri niin lyhytsanainen ja töksähtelevä kun on. Ilman että syytellään että komentelee tai käskyttää.

Ensin otettaisiin piirtoheittimellä ensimmäinen harjoituslause.

”Voi kun mieleni tekee hieman kahvia. Voisitkohan sinä käydä keittämässä pari kupillista?”

Sitten jokainen osallistuja sanoisi tämän niinkun nyt sanoo, vähän sellainen lähtötasotesti ikäänkuin.

”Tekis kyl mieli vähän kahvii. Voisiks sää käydä keittääs pari kupillist?” sanoisin, ja lähtötasoksi merkittäisiin tilanne hälyyttävä.

Opettaja sitten kertoisi miten tuo oikeasti pitää sanoa, käytäisiin lausumista, äänenpainotuksia, intonaatioita ja sellaisia läpi. Sitten tunnin lopussa osaisin sanoa taas oikein.

”Et viittis men keittä vähä kaffet. Ja onks paakkelssi kans?”