Naisilla on kaikki paljon helpompaa
Olen tässä nyt pari päivää seurannut keskustelua, jossa puhutaan siitä miten suuri ongelma on kun nuoret miehet eivät saa ja sitten syrjäytyvät kun ei löydy rakkautta. Kun se että on yksin niin vituttaa. Kyllä, vituttaa se. Kyllä, jotkut nuoret miehet syrjäytyvät ja jäävät yksin, tai jäävät yksin ja syrjäytyvät. Kyllä, jotkut nuoret miehet eivät saa. Jotkut vanhemmatkaan miehet eivät saa.
Ennenkuin tähänkin reagoidaan sanomalla ”aina te naiset vaan dissaatte, se on ihan ongelma tuo että nuoret miehet jäävät yksin”. No on se ongelma, varmasti. Mutta (tämä on se iso mutta) se mikä minua enemmän harmittaa on se, että nämä kaikki jotka huutavat nyt yksinäisten miesten puolesta, ovat järjestään sitä mieltä että miehet ovat yksin koska naisilla on niin korkeat standardit ja koska naisille kaikki on niin helppoa. Lisäksi mua jaksaa naurattaa hemmetisti kun jokaisen aihetta sivuavan blogikirjoituksen kommenteista löytyy se ”mutta te naiset ette tiedä vittu yhtään miltä tuntuu olla yksinäinen mies, naisilla on niin paljon helpompaa”. Ehkä kyseisellä kommentoijalla todella on näkemystä ja kokemusta siitä millaista on olla yksinäinen nainen, en tiedä, epäilen.
Ajattelinkin tässä mehun keittymistä odotellessa vähän helpottaa tätä naisten ymmärtämistä ja oikoa muutamia yleisimpiä väärinkäsityksiä ja harhaluuloja. Jos vaikka joku yksinäinen mies siitä ymmärtäisi, että hei on meillä yksinäisillä naisillakin oikeasti hankalaa tietyissä asioissa. Ja sitten vihaisi meitä naisia vähän vähemmän ehkä.
Miehet tekevät naisille jatkuvasti alotteita, naiset ei ikinä lähesty miehiä. No tuota, ei se nyt näin ole. Mä olen yli 30, ja ei niitä alotteita nyt mitenkään niinkun jatkuvasti tule. Saan viedä roskat ulos ja käydä kaupassa ilman että taskut tursuaisivat miesten puhelinnumeroita. Baarista olen kerran lähtenyt uuden tuttavuuden matkaan (ei menty niille eikä meille mut Hesellä käytiin), ja senkin keskustelun tavallaan aloitti mun kaveri.
Naisille on kaikki helppoa. No ei ole, sori. Naiset osaavat tehdä helpoistakin asioista vaikeita, joten miten meillä muka olisi yhtään helpompaa kuin miehillä?
Naisilla on liian korkeat vaatimukset miehille, ei miehet yllä niihin ja sitten miehet jää yksin. No eikös tuossa ne korkeiden vaatimusten naiset jää yksin? Ja haluaako mies oikeasti naista joka olisi halunnut jotain ihan muuta? Jos se nainen on ihan kuutamolla ja toivoo valkoisella hevosella ratsastavaa prinssiä, niin entä sitten. Se nainen saa olla ihan pihalla ja haluta kuun taivaalta. Mutta se nainen siinä jää yksin. Se mies joka ei ole se kuu taivaalta saattaa löytää tytön joka etsii juuri sitä miestä.
Siinä onkin se jännä juttu. Joka ikinen nainen, jonka minä tiedän (en siis tiedä kaikkia ja voi olla että joku jota en tunne ei istu tähän seuraavaan), haluaa oman parhaan miehen. Sen, joka on juuri sopiva itselle. Se, jonka kanssa mikään ei ole liian vaikeaa. Se, joka soittaa kun on luvannut. Sen, jolle itse soittaa kun on luvannut. Se, joka on mukava, kiva, kohteliaskin. Se, joka omasta mielestä on komein mies maailmassa (trust me, jokaisen mielestä se oma on komein). Se, jonka kanssa vaan on hyvä ja turvallinen olla.
Ihan satavarmasti löytyy naisia, joiden mielestä muulla ei ole väliä kun miehen autolla ja lompakon paksuudella, tai miehen ulkonäöllä. Mutta niin sitä on miehiäkin, jotka käyttävät naisista termejä ”suopursu”, ”norsu” tai niitä jotka lyövät vetoa siitä kuka saa pokattua festareilla lihavimman muijan (tämän tarinan kuulin Radio Rockilta, ja ko. mies on ainakin mun silmissä suuremman luokan ääliö, kusipää ja luuseri). Ja on niitä naisia, jotka tylyttävät mielestään ei-kiinnostavia miehiä. Ja on niitä miehiä, joille ei kelpaa kuin mallivartaloinen nukkenainen. Mutta entä sitten? Ei se ole multa pois. Lopettakaa nyt hyvänen aika miehet se itsenne alaspainaminen. Lopettakaa itsenne ja toistenne kutsuminen ”alemman tason miehiksi”. Mitä enemmän hoet itsellesi että olet alempaa tasoa, se alkaa näkyä sinusta läpi. Itse yritän tolkuttaa itselleni että mussa ei ole vikaa (välillä paremmin onnistuen ja välillä todella mahtipontisesti epäonnistuen), en vaan ole tavannut sitä mulle sopivaa miestä.
Tämä lätinä on syytä lopettaa miespuolisen ystäväni sanoihin: ”Tää kaikki oikeestaan vaan ratkeis sillä, että ihmiset olis ystävällisempiä toisilleen.” Ja jatkan toivomista, että voin jossain vaiheessa tarjota aamukahvia sille mun sopivalle miehelle pupumukista.
