Työpaikkaruokala. Muovituolit, tarjottimet, astioiden palautuslinjasto, jonotus ja kello yhdentoista ruuhkat. Tuttu kuvio monellakin työpaikalla. Ulkolounasruokintaa  useamman vuoden testanneena tällainen työpaikkaruokalasysteemi on ihan uutta ja jännää. Ei tarvitse puolta päivää miettiä että mihinköhän sitä menisi syömään. Ja että mitähän tänään tekisi mieli. Ei tarvi tehä muuta kun mennä ruokalaan, tutkia listaa ja valita mitä haluaa. Paitsi jos on pitkä pitkä jono, niin otetaan salaattia (siinä on aina nopein jono). On kuitenkin tiettyjä asioita, jotka ottavat päähän tällaisessa ruokalasysteemissä. 

1. Kaksikieliset ruokalistat, nuo ehtymättömän (tahattoman) huumorin lähteet. Joskus ruokalajin nimestä on vaikea päätellä, mitä se oikeastaan edes on. Silloin tämmöinen kaksikielinen lista saattaa auttaa, koska kun Suomessa ollaan niin ne englanninkieliset nimet eivät ole läheskään yhtä mielikuvituksellisia. Esimerkiksi ”Lamminpäänlumos” on englanniksi ”Baked pork cutlet with cream sauce”. Eli leivitetty possunleike. Toisinpäin homma on toki haastavampaa. Yliopistovuosiltani on muistossa vielä ne parhaimmat käännöskukkaset: Riistapyörykkäpäivänä ulkomaalaiset opiskelijat ihmettelivät, että what the hell are game balls? Tai kun tarjolla oli broilerin koipia (sellasia niinkun mitä saa kun syö wingsejä, sen kokoisia), vaihtarit saivat lautasella eteensä ”party legs of chicken”.

2. Omituiset ruokalajit. Listat ovat usein täynnä ihan outoja ruokia. Tuo Lamminpäänlumous olkoon yksi esimerkki. Ihan ehdottomasti paras omituisista ruokalajeista oli usein tarjoiltu Soltorkan-kastike, jota pääsi nauttimaan TTY:n ruokaloissa. Ihmeteltiin nimittäin monta kertaa että mitä on se Soltorkan. Eräänä kertana mysteeri selvisi. Soltorkan-kastike oli nimetty sen purkin mukaan, josta kastikkeeseen lisättiin pääainesosa. Soltorkad tomater. Mää en kestä.

3. Tietyt ruokalajit pitäisi vaan kieltää. Esimerkiksi kaikki valkosipulia sisältävät jutut. Ai että on kiva mennä lounaan jälkeen pieneen neukkariin, jossa puolet porukasta haisee tolkuttomasti valkosibalille.

4. Annostelijatädit/sedät. Minä en tarvitse ihan yhtä paljon ruokaa kun se jonossa edellä oleva puolet isompi fyysistä työtä tekevä miesihminen. Mutta se annostelija vaan läimäseen lautasen kukkuroilleen. Jos siis ei ole tarpeeksi nopea, ja sano että ”vähän”. Vähän tarkoittaa siis normaalia annosta, joka sekin on reilumman puoleinen.

5. Jälkiruokakahvit. Täällä mun käyttämässä työpaikkaruokalassa on ymmärretty ihmisten pyhä suhde lounaan jälkeiseen kahviin (tai teehen). Se nimittäin kuuluu hintaan. Ulkoruokintapaikoissa vähemmistössä ovat ne paikat, jotka ymmärtävät tehdä asiakkaansa tyytyväiseksi tarjoamalla mariannekarkin ja kahvin lounaan päälle. (Tietty joku muukin karkki käy, jostain syystä mariannekarkki vaan on paras tässä kohtaa.)

Jaa mutta kohtahan se on lounashetki. Syödäkö perinteiseen torstaiseen tapaan hernekeittoa ja pannukakkua? Vai maistuiskohan tänään nauta-aurajuustohöystö. Onneksi tänään ei oo niitä Pirjon lihapullia. Siinä kun heti alkaa miettiä että onko se jälkimmäinen sana oikeasti yhdyssana vai ei.