Puutalobabyn kirjottamasta downsiftauspostauksen kommenttiboksista tämä oikeastaan lähti. Jäin miettimään että miksi keskinkertaisuus on niin väärin ja epätoivottavaa. Nykypäivänä ihaillaan (ja varmasti ennenkin on ihailtu) ihmisiä, jotka poikkeavat normaalista. Normaalista, keskiverrosta, stereotypiasta. Toisaalta ihaillaan niitä jotka tekevät valtavan määrän työtä ja ovat sitten alansa huipulla (esimerkiksi Beoyce) ja rikkaita kuin näädät. Toisaalta ihaillaan ihmisiä, jotka elävät eurolla per päivä (eivät siksi että olisi pakko, vaan siksi että ovat valinneet niin). Ihaillaan ihmisiä, jotka tekevät pari päivää viikossa töitä ja lopun ajan toteuttavat itseään. 

Sen sijaan jos toteat että haluat tehdä töitä 5 päivää viikossa, 8 tuntia päivä, siinä ei ole mitään hienoa. Se on jotenkin surullista ja säälittävää ja jotenkin niin… tavallista. Mitä sitten jos haluat tehdä niitä töitä? Tai jos perheesi elintaso on juuri sopiva tuolla määrällä töitä? Mitä jos koet että perhe-elämäsi, työelämäsi ja kaikki ovat erinomaisesti tasapainossa kun teet töitä 8-16, ma-pe?

Miksi on niin noloa olla keskiverto? Miksi ei saa olla keskiverto, miksi saa aina paheksuntaa ja tekee aina väärin jos tekee niinkun keskimäärin moni muukin? 

Minä en downsiftaa, koska en halua. Koska haluan että mulla on tää nykyinen elintaso. Ja en voi säilyttää nykyistä elintasoa, jos en tee töitä täyspäiväisesti. Minä en myöskään ala startupyrittäjäksi, koska en halua. En halua painaa duunia 80h viikko ja tähdätä siihen että olen jonain päivänä miljonääri.

Mikä siinä on niin pielessä?