Uhmaikä

Sitä kun jakaa kotinsa vain itsensä ja satunnaisten villakoirien kanssa, tulee aika itsepäiseksi. Tai siis jos mahdollista, entistäkin jääräpäisemmäksi. Tämä esiintyy parillakin eri tavalla.

Esimerkiksi baarireissuilla siinä missä kaverit miettivät että jokohan pitäisi lähteä kotiin ettei kultamussukka hermostu tai saa paniikkikohtausta kun on ollut kotona yksin jo kaksi tuntia, itse alkaa ajatella lähinnä että missä on jatkot. Tai siis jos ei olisi aina niin väsynyt niin ajattelisin että missä on jatkot.

Sitten on nää sisustusasiat. Sain tuossa eräänä päivänä idean, että roudaan vanhan työpöydän kellariin. Kyselin vähän apuja parilta miespuoleiselta ystävältä että tuutko kantaan, mutta eivät joutaneet. Ja siitähän se uhma ikä sitten alkoi. ”Kyllä minä nää nyt ittekin perkele saan mihin sitä miehiä edes tarvii.” (Paitsi tuulilasin viipottimien vaihtoon ja siihen että ne voi opettaa miten painetetaan autonrenkaat. Mutta ei muuhun. Paitsi jos niillä on pora, ja tarvii porata jotain.) Roudasin sen hemmetin pöydän kellariin koko ajan puhisten että minäitte.

Tänään eksyin Ikeaan toisiaan pussailevien parien (argh) sekaan. Ostin kenkähyllylipaston ja pörheän maton, enkä tasan pyytänyt apua edes kaupasta keltään kun roudasin niitä autolle ja autosta kotiin. Kasasin lipastonkin ihanitte. Minäitte. Jaa miten niin uhmaikä? 

Siinä, ittekokosinminäitte kenkähyllylipasto. Ja kolme Homeria. Ja pari bambukeppiä. Jee! Kiroilin vaan kerran koko lipastonkokoamisoperaation aikana.

Lisäksi mulla on nyt hieno sininen pörheä matto. Eikä mun tarvinnut raahata kotiin Ikeasta mitään, mistä en olisi itse pitänyt.