Lauantai on ehkä meikäläiselle viikon tehokkain päivä siinä mielessä, että tuntee saavansa paljon aikaan kun on aikaa tehdä kaikkea muuta kuin palkkatöitä. Esimerkiksi siivota. Ja pestä vähintään kaksi koneellista pyykkiä ellei ole ollut niin reipas että on jaksanut pyykätä viikolla. Emme käy ulkona juhlimassa kuin noin kerran vuodessa, joten viikonloppujen nukkumaanmenoaika on max. 2-3h myöhempi kuin arkisin, samoin sängystä nouseminen: kello kuuden sijaan on kiva lähteä lenkille kahdeksalta kun on valoisaa – mutta silti AH, niin hiljaista ja yksinäistä. Näinä aamuina kun en näe ketään missään ja koko pururata on vain minun, leikin että kaikki muut ihmiset ovat kadonneet maailmasta ja olen aivan ypöyksin. Viikonlopun aamulenkit ovat enemmän mielen kuin kehonhuoltoa. Tosin tänään riehaannuin ja juoksin jostain syystä mäki-intervalleja.

Kohtasin lenkkipolulla tänään myös mystisen jättiläismäyräkoiran, jonka olemassaolosta olemme kotona kiistelleet kuukausia. Väitin kerran nähneeni kadulla miehen jolla oli hihnassa jättiläismäyräkoira, sellainen ruskeameleerattu turkki. Mies väitti ettei pidä paikkaansa vaan olen nähnyt väärin. No saamari, tänään vihdoin monien, monien bongausyritysten jälkeen siellä se tallusteli pururataa edelläni! Otin todisteeksi kaksi kuvaa puhelimen kameralla, joka kuin taikaiskusta toimi juuri oikealla hetkellä!! Kysyin omistajalta rotua, mitä ei ole: koira on entinen kulkukoira Roomasta, Suomeen adoptoitu. Sanoin että minun kirjoissani se on jättiläismäyräkoira, koska näyttää aivan täysin mäyrikseltä, joka on loihdittu suuremmaksi ja värjätty ihmeellisen väriseksi. Aivan upea eläin, one of a kind. Me siis mieheni kanssa rakastamme mäyräkoiria, ja meidän ensimmäinen vauvamme tulee kotiin alle viikon kuluttua 🙂 Ai niin, kun sitten yritin blogia varten ottaa  kolme minuuttia myöhemmin kuvan kauniista järvimaisemasta lenkin varrelta, kamera päätti toisin. Kuten myös ystäväni häissä joista en saanut yhtä ainutta kuvaa maailman kauneimmasta morsiamesta. Lumian erikoisominaisuus: valikoiva valokuvaus.

Kostoksi kuva samasta maisemasta vuoden takaa. (Onneksi on kattava kuva-arkisto.)

Kevätiltana saman pururadan varrella

Tulevaan uuteen perheenjäseneen liittyy kaikenlaista ennakkovalmistelua, joista ei vähäisimpänä lapsiportin tekeminen. Joten lenkin jälkeen pääsin pihalle hiomaan puupalikoita, joista portti myöhemmin kasataan. Sitten tuli nälkä ja tein ”aamupalaa”, hioin lisää, pesin samalla pyykkiä ja sitten siivosin – petivaatteet ulos, lakanoiden vaihto, imurointi, perusjutut, you know. Sekä kenkätelineen siirto eteisestä vaatehuoneeseen jotta pikkueteisen oven saa kiinni ettei uusi asukki pääse käsiksi (tai hampaiksi) kenkiin. Sittenpä lähdimmekin ostoksille eläintarvikeliikkeeseen hankkimaan muutamia vielä puuttuvia tarvikkeita. Nautiskelimme erinomaisen päivällisen, kauraleipä-kanahampurilaisia, ja lähdimme hiljalleen valmistautumaan vuosipäivän illanviettoon. 

Hankin meille salaa jo jokin aika sitten liput Luolamies -näytökseen teatteriin. Otin riskin, sillä tiedän että mieheni ei ole mikään teatterin suurkuluttaja tai innokas harrastaja, toisin kuin minä itse. Mutta tiesin esityksen ja luotin että tämäkin tulkinta olisi hyvä, enkä pettynyt. Miehen ja naisen perustavanlaatuisille eroille rakennettu monologi on osumatarkkuudessaan hulvattoman hauska, ja taatusti jokainen heterosuhteessa elänyt tunnistaa elementit. Itse olen kuitenkin niin  loogisesti ajatteleva ja järkevä, että naisen epäloogista argumentointia ja voimallisia tunteita korostaneet kohdat eivät itseeni osuneet. Metsästäjän ja keräilijän erot kuitenkin realisoituvat konkreettisesti joka kerta kauppareissulla: katse vaeltaa ja harhailee ja huomio kiinnittyy jokaiseen tarjolla olevaan tuotteeseen ja päässä raksuttaa että mitäköhän sitä vois tarvita, kun taas mies kävelee oikealle hyllylle, ottaa sovitun tavaran ja poistuu kohti kassaa ja hermostuu kun minä häslään ja sohellan ympäri kauppaa ja nautin ärsykeviidakosta.

Vaikka esityksessä väitetäänkin, että nainen ja mies eivät voi ymmärtää toistensa kieltä, tulimme yhdessä kotimatkalla siihen tulokseen, että meillä on kyllä varmaan aika hyvä sanakirja – hän ymmärtää minun ajatuksenjuoksuani silloinkin kun se on hyvinkin stereotyyppisen naisellista, ja samoin minä ymmärrän hänen miesmäistä toimintaansa. Ja ei, meillä ei tosiaan tapella. Ei meidän tarvitse. Paitsi vähän siellä kaupassa.

-Eva