PMS (Psykopaattimielipuolisyndrooma)

pms.jpeg

 

Tähän alkuun todettakoon, että naisen kiukun, ärsyyntymisen tai minkä tahansa muun tunteen niputtaminen päätelmään ”No, sillä on varmaan se aika kuukaudesta..” (Yleensä lausutaan vielä ivallinen tai huvittunut ilme kasvoillaan) on todella raivostuttavaa. Ja kyllä, olen törmännyt tähän vielä teini-iän jälkeenkin. Siinä naisen sillä hetkellä tuntemat tunteet vähätellään yhdeksi järjettömäksi epäloogiseksi ajatuksen kuluksi. Puhuu nyt vaan vähän höpöjä.

Sit kuitenkin toisekseen todettakoon, että jos omakohtaisesti ajatellaan, niin tuo ajatus pyörii toisinaan varmasti minunkin mieheni päässä. Tarkemmin sanottuna noin neljänä peräkkäisenä päivänä joka kuukausi. Tälläkin hetkellä. Ja ihan oikeutetusti.

Oli aika kun en osannut ennakoida kuukautisiani, en kalenterilla tai minkäänlaisilla tuntemuksilla etukäteen. Sen viikon aikana en huomannut mitään erikoista, paitsi.. noh, sen oleellisen. Sitten tulin raskaaksi. Sitten syntyi lapsi. Ja BOOM. All hell broke loose. Kivut alkavat jo noin viikko ennen main eventiä, joka sekin alkaa aina lähes kellontarkasti. Yht’äkkiä kaikki vituttaa, siis aivan kaikki. Kotona näyttää rumalta ja noi ikkunatkin on ihan likaiset. Ja mikä sieltä peilistä katsoo? Tommonen möhkö ja tollanen tukka. Onpa ruma ja lihava. Tunnesyönpä tästä nyt paketillisen Wiener Nougata, se varmasti helpottaa. Sanoinko jo, että kaikki vituttaa?

Eivät kaikki läheiseni tästä ilosta kuitenkaan pääse nauttimaan. Lähinnä mieheni ja välillisesti lapseni (kyllä, tunnen piston sydämessäni). Onneksi mieheni on leppoisaa tyyppiä joka osaa yleensä tilanteen tullen antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja mä osaan pyytää anteeksi.

Miten sitä muuttuukaan aivan hetkessä, kuin sormia napsauttamalla (suhteellisen) järkevästä ja (tavallaan) tasapainoisesta ihmisestä aivan päinvastaiseksi raivoavaksi ja itseään sääliväksi ihmishirviöksi. Ja ’PIM’, kappas vaan, kaikki on taas hyvin. Peilistä katsoo seesteinen neito tuuheine, kiiltävine hiuksineen ja hymyilee. Ikkunatkin näyttää puhtaammilta.

xx (oikeasti tässä mielentilassa tähän tulis nyt niitä nyrkki-emojeita, mut tietokoneelta ei löydy.)

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

ex tempore est. 2017

Ihan spontaanisti, ex tempore, syntyi blogi. Siitä nimi. Tämä blogi olkoon ensimmäinen uuden vuoden lupaukseni.

2016 oli monella tapaa rankka. Niin henkilökohtaisella tasolla kuin yleisestikin. Vihapuhe kaikui maailmalla ja sen seuraaminen oksetti. Silti sitä tuli harjoitettua myös itse, kohdistaen sen omaan itseensä. Riittämättömyyden tunne arjen kiireessä- opiskelun, perheen, ystävien ja työn välillä tasapainoilu ja väsymys teki kummia mielelle. Tuli soimattua itseään kohtuuttomasti tekemättömistä asioista, lapsen kanssa liian vähäisesti ajatuksella vietetystä ajasta, silmäpusseista, lojuvista tiskeistä, suklaasta, vatsamakkaroista. You name it.

Ja voi apua sitä itsensä vähättelyn määrää. Olen iskostanut itseeni ajatuksen, etten osaa mitään. Siis YHTÄÄN MITÄÄN. Samaan aikaan sitä kuitenkin jännästi tiedostaa, ettei tämä tietenkään pidä paikkaansa. Ja nyt mä meinaan kirjoittaa. Koska mä haluan, osasin tai en. Fuck kirjoitusvirheet. Fuck omituiset lauserakenteet ja pilkut siellä täällä. Fuck itsensä vähättely ja stressi muiden mielipiteistä.

En osaa niputtaa tätä blogia (vielä) minkään aihealueen alle. Sen sisältö tulee todennäköisesti vaihtelemaan yhtä paljon kuin kirjoittajansa mielialat. Mä rakastan musiikkia. Ja ruokaa. Kiireetöntä löhöämistä kotona perheen kesken. Kreisibailuja. Game of Thronesia ja Master of Nonea. Turun saaristoa. Beyoncéa. Ehkä mä kirjoitan joskus jotain näistä. Tai sitten en. Ehkä aiheet, kuten blogikin, syntyvät aivan ex tempore.

Mä rakastan myös itseäni, ja meinaan puhutella ja kohdella itseäni myös sen mukaisesti. Olkoon se toinen lupaukseni uudelle vuodelle. Ja okei, meinaan myös laihduttaa. Kyse on kuitenkin uuden vuoden lupauksista, täytyyhän niistä joitain rikkoakin.

Hyvää 2017!

xx

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään