50-luvun kotiäidit

Jokaisen vahvan miehen takaa löytyy vahvempi nainen. Mielikuva isorintaisesta kotirouvasta essussa palvelemassa miestään sukkanauhoissa, tai saattamassa lapsiaan koulutielle nenäliinaa heiluttaen. Tällainen mielikuva lähes jokaisella on kotirouvista. 50-luvun kotirouvia ei ole enää juuri olemassa, tai ainakin tämä perinteinen naisen rooli on katoamassa. Kotirouvat olivat entisaikaan naisia, jotka pitivät huolta perheen hyvinvoinnista huolehtimalla kodista ja sen jäsenistä. Naiseutta arvostava nainen haluaisi olla kuten entisajan naiset. Milloin naiseudesta kuitenkin tuli tabu? Nykyään kotirouvia ei arvosteta. Äidit halutaan repiä jo heti synnytyslaitokselta ilmaiseksi työvoimaksi työmarkkinoille ja lapset valjastaa koulutielle, vaikka pieni ihminen ei tarvitsisi muuta kuin äidin ja rakkautta. Äidin ja naiseuden roolia vähätellään julkisesti ja kotona olevia naisia pidetään turhina tyhjäpäinä. Mediassa esitellään erilaisia psykologisia ja psykiatrisia selityksiä siihen, miten äitiys ja lasten kanssa oleminen TYHMENTÄÄ naista. Kuvitellaan, että kotirouva kuten minä ei voisi koskaan olla miehen kanssa tasavertainen. Feministisen ajattelumallin mukaan, myös nainen tekee uraa. Tasavertaisuus ei kuitenkaan koskaan voi toteutua, sillä naisten maailma kokonaisuudessaan on niin täysin erilainen kuin miesten. En voisi koskaan olla edustusvaimo, en vaikka puolisoni olisi miljonääri. Tällä hetkellä kotiäitinä oleminen on minulle tärkeää, koska haluan lapseni saavan turvallisen varhaislapsuuden ja mielestäni tämä tapahtuu parhaiten sillä, että omassa kodissa asiat eivät järky. Olemme muuttaneet puolison töiden perässä niin paljon, että emme ole juuri päässeet luomaan pysyviä ihmiskontakteja. Meillä ei ole turvaverkkoa, eikä lähimummoja. Siitä syystä on tärkeää, että on edes yksi aikuinen aina läsnä. Voisi sanoa, että elämä on ollut tällaista myös vähän olosuhteiden pakosta. Lapseni ovat minulle maailman tärkeimmät. Ajattelen, että tämä hetki on niin lyhyt, että annan mieluusti puolisolleni ohjat ajamaan laivaa muutamaksi vuodeksi. Kuvitelkoon omassa päässään sitten, että hän on se meidän kapteeni. 🙂
Joskus minusta tuntuu kuin olisin yksinhuoltaja. Puoliso on aina töissä, eikä siitä huolimatta tienaa sellaisia että elämä olisi vakaata. Mutta pystyisinkö koskaan olemaan edes edustusrouva? En usko, sillä moraalini ei kestäisi toisen rahoilla maleksimista. Minä teen kuitenkin nytkin tärkeää työtä ja se on omien lasten hoito. Sellainen joka ei koskaan ole ollut kotona lasten kanssa, ei ole oikeutettu sanomaan että lasten kasvattaminen ei ole työtä! On työtä huolehtia lapsista ilman omia vessareissuja, kun oma syöminenkin unohtuu. On työtä pitää huolta että lapsi saa tarpeeksi virikkeitä joka päivä, ja laskea joka penni tarkkaan ettei tule ylilyöntejä, koska sitä pieni talous ei kestäisi. Pienituloisilla ei ole puskurirahastoa, eikä äidille jää mitään säästöön. Minun suvussani ei ole koskaan ollut kotirouvia. Omat iso,-ja esivanhempani ovat aina tehneet töitä. Muutamat isoäitini ovat olleet korkeammassa asemassa kuin isoisäni. Minun suvun äidit ovat aina olleet vahvoja naisia. Valta-asema ja miehen rinnalla oleminen sekä kotiin ”alistuminen” eivät kuitenkaan ole poissulkeneet toisiaan. Isoäidit ovat olleet hetken kotona, hoitaneet lapsen ja talouden ja sitten palanneet takaisin sorvin ääreen (kun lapset ovat vähän kasvaneet). Jos kuitenkin tällaisia poikkeamia historiassa on ollut, niin he ovat olleet hyvin vähässä. En voisi vaatia itselleni jotain mitä en ansaitse, mutta kateus kotiäitejä kohtaan on jotain niin naurettavaa ettei tosikaan. Kotiäidit ”tienaavat” lapsensa hoitamisesta vähemmän kuin työttömät-tuo elämän rupusakki (valtaapitävien mukaan) ja vähemmän kuin pieneläkeläiset. Jos kaikille olisi Suomessa PALKALLISTA työtä, niin hyvin harva tuskin valitsisi uraa kotiäitinä, mutta sellaista kuin palkkatyötä ei riitä kaikille. Ennen vanhaan hyväpalkkaisissa ammateissa miehet tianasivat niin hyvin, että porvaripiireissä oli yleistä jäädä kotirouvaksi. Nykyään kuitenkaan akateemisissa ammateissa ei tienaa välttämättä edes sitä vertaa, mitä alemmilla työmiestasoilla, joten edustusrouvana oleminen ei ole mahdollista kuin pienelle eliitille.
Millainen minä olin ennen, on syy siihen millainen olen nyt. Lapsena olin kiltti ja mielikuvituksellinen. Teini-iässä olin dominoiva. Miehet ovat minua aina pelänneet jostain syystä, puolison ”kaveritkin” kavahtivat minua. Monet sanoivat silloiselle poikaystävälleni että hän on täysin tossun alla, eikä kykene itse ajattelemaan. Olen ollut suurimman osaa aikuisuudestani hallitseva, mutten koskaan mikään hajoittaja. Ihmiset monesti tuomitsevat ulkopuolisen, jos eivät tunne tätä. Olen aina ollut suojelija ja tätä luonteenpiirrettä on pidetty ilkeänä (vaikka se on täysi vastakohtani). Elämä ei koskaan ole ollut itselleni helppoa, joten panssari tulee kovien kokemusten jälkeen. Olemme puolisoni kanssa olleet moneen kertaan eroamassa, mutta samaan hiileen puhaltaminen on vuosien aikana vain lähentänyt meitä. Jossain vaiheessa elämää tajusin että minun pitää oikeasti antaa miehelle siimaa lisää ja kun en enää ohjannut, niin hän alkoi oppimaan. Tätä sanotaan myös kasvamista aikuiseksi. Tällaiset muutokset eivät tapahdu hetkessä. Muutoksen pitää tapahtua omasta tahdosta, eikä toisen. Minäkin muutuin ja aikuistuin, sillä se oli pakko. Tajusin että suhteessa ei voi olla yhtäaikaa kahta hallitsijaa, vaikka sanovat elämäntapavalmentajat mitä tahansa. Molempien pitää saada suhteessa olla vuorollaan hallitsijoita. Tämä ”alistuminen” ei tarkoita alistumista sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan alistumista suhteessa siihen, mitä odotetaan yhteiskunnassa. Mitä sitten kotiäidit tekevät? Kuten sanoin, en ole kotirouva. Kotirouva saattaa olla lapseton nainen joka elelee miehensä rahoilla. Minä pidän huolta lapsista, kodista, henkisestä hyvinvoinnista. Tämä voi kuulostaa varsin seksistiseltä, mutta ennen vanhaan kukaan ei olisi pitänyt tätä seksistisenä. Nykyään tuntuu että naiseus on jotain mihin takerrutaan, kun halutaan vedota omiin tarkoitusperiinsä. Mitä jos ihan nautin naiseudesta? Aviollinen velvollisuus kuuluu avioliittoon kuin avioliittoon. Mikä on sellainen kumppanien välinen liitto, missä toinen ei saisi rakkautta toiselta ollenkaan? Ei ainakaan normaali. Joka ei pidä fyysisestä läheisyydestä, ei kuulu avioliittoon, ellei sitten kyseessä ole kahden samanlaisen ihmisen välinen kaverisopimus.
Minä en palvele miestäni, vaan olen hänelle olkapää. Yhteen hiileen puhaltaminen yhdessä on kivijalan tekoa ja sitä kotiäitiyskin on; yhteisistä lapsista huolta pitämistä.