I´m American?

Bussilastillisia turisteja kohti isoja kauppoja. Kaikki puhuvat vierasta kieltä. Erotan saksan, ruotsin ja amerikanenglannin. Sitten nämä turistit ryntäävät kauppoihin ja lastaavat kärryt täyteen kaikkea mitä näkevät. 

Kaikki suomalaiset eivät ole samanlaisia, mutta yleisesti ottaen suomalaisen erottaa kilometrin päästä, sillä suomalainen ei usein hymyile. Suomalaisilla on keskenään samanlainen elekieli, vaikka vaatteet olisivat erilaiset. Niin…suomalaisen tunnistaa luonteesta. Kunnes meidän perhe saapuu paikalle. Kaikki kääntyvät katsomaan muukalaisia ja se on hieman noloa. Aina vieraskorea puolisoni sanoo, että turistit ovat varmaan eksyneitä ja tarvitsevat opastusta jonnekin? Ei, heillä on opas kaupan edessä odottamassa. Perhettämme katsotaan pitkään ja kuulen aprikointia liittyen meihin. 

Ei, venäläisiä nämä eivät ole, sillä vaatteet ovat liian vaatimattomat. Eivät saksalaisia, koska eivät ole hallitsevia. Italialaisia? Ei, liian ujoja. Irlantilaisia nämä voisivat olla, tai ehkä puolalaisia? Miksei romanialaisiakin? Asiaa kummastelevat niin ulkomaalaiset turistit kuin paikalliset suomenruotsalaisetkin. Ajattelen, että he varmaan kyselevät toisiltaan jotain ja katsovat samalla vain tänne päin? Mietin, että onko minulla taas jäänyt näkyville hampaanrakoon jokin ruoanpala ja kuulenkin sanovani ääneen, että mitä töhnää minulla on naamassa? Lapsetkin huomaavat tuijotukset ja rehellisinä kysyvät: Miksi nuo ihmiset tuijottaa meitä?? Johon vastaan, että he eivät ole koskaan nähneet näin eksoottisia olentoja 😀 Mitä siihen nimittäin olisi pitänyt vastata, kun ei itsekään tiedä? Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta tapahtuneelle, jos viimeinenkään. Miksi joku voi kiinnostaa niin paljon? Luulisi, että isoissa maissa näkee paljon erilaisia ihmisiä? Mutta ei…Ilmeisesti suomalaiseksi meitä on vaikea uskoa, syystä jota en tiedä ja ihmisinä olemme muutenkin silmiinpistävä? Minä puhun paljon käsilläni, hymyilen paljon, olen hiljainen, hieman hassu, ajoittain hermostunut ja erittäin tempperamenttinen. Jos hillitsisin eleeni, niin eikö se vasta outoa olisikin? Puoliso taas on vakaa, rauhallinen ja näyttää mielentilansa kasvonilmeidensä kautta. Mikä tekee henkilöstä sitten erilaisen kuin muista? 

No, jenkit tulivat lopulta siihen tulokseen, että meidän on pakko olla amerikkalaisia (jostain noista heidän busseistaan), koska elekielemme on niin lähellä heidän omaansa? Yksi amerikkalaisista rupesi tuttavalliseksi ja höpötti ”Howdy! How are you doing?” Asia nauratti, mutta emme siinä ruvenneet selittelemään ventovieraille yksityiskohtia kansallisuudestamme. Amerikkalaisuus taitaa olla sisääniskoistettu juttu. Omat isoisovanhempani olivat kullankaivajia Alaskassa ja pitivät myllyä Kanadassa. Isomummoni kävi ranskankielisen tyttökoulun ja sai lapsiakin tuolla. Mummoni luonnollisesti kasvoi kunnioittamaan samoja arvoja ja äitini sitten myöhemmin sai oman osansa kasvatuksesta. Puolison suvussa isovanhempia on myöskin ollut mantereella ja hänelläkin on serkkuja siellä. Lapsemme taas ovat miniversioita itsestämme ja kopioivat kaikki maneerit, mitä näkevät.

Jäin miettimään, että pitäisikö olla imarreltuja vai kokea alemmuutta? Persoonahan on sellainen asia, ettei sille itse mitään kuitenkaan voi. Sitä vaan toisinaan miettii, että minkälaisen ensivaikutelman itsestä antaa? 

Meille puhuneella amerikkalaisella oli etelävaltioiden aksentti, ehkä Kentuckysta tai Texasista. Joten luuliko hän meitä Etelä-Yhdysvaltalaisiksi? Sanotaan nimittäin, että omat tunnistaa omansa? Tiedä sitten, miten suhtautua tähän uuteen rooliini Hillbillynä tai Lehmityttönä? Ehkä ei kuitenkaan. 🙂 

Onko itsellesi tullut vastaavaa tilannetta kohdille? Miten olet suhtautunut asiaan?