Fantasiaromaani: Eleonora (jatkuu)

(jatkuu…)

Minua oli helppo haukkua, helppo panetella. Sainkin usein olla syntipukki, kun muut paistattelivat samaan aikaan auringonvalossa. Mutta mitä vähättely tekee muuta, kuin välinpitämättömyyden tai todellisen näyttämisen halun? Usein ajalla on tapana lannistaa, mutta joskus se voi toimia myös voimavarana. Pinnan alla kuohuu tällöin, vaikka kaikki näyttäisi silmiisi toisenlaiselta. Kylässäni yhteisö eli huomisen toivossa, kaiken henkisen ja fyysisen ahdistuksen keskellä. Maailman tuulet puhalsivat meille päin rankasti ja oli vaikeaa vastata siihen kaikkeen. Päivät olivat lähes aina pitkiä ja raskaita. Sähköä ei tietenkään ollut vielä. Talot olivat vetoisia ja ne oli rakennettu seinineen, lattioineen ja takkoineen; oksista, puusta, savesta, turpeesta, sammaleesta ja kivistä. Kattomme lepäsi paalujen varassa tai vaakatasoon ladotuista hirsistä. Koko naapuruston harjakatot oli tehty tuohesta yleisemmin, joskus myös järviruoista. Talot olivat kylässä pieniä, nykyisten vessojen kokoisia ja niissä asui kokonaisia perheitä. Talot myös sijaitsivat vieretysten, jolloin ne muodostivat limitysten kuin pieniä kyliä. Tulipaloriski oli suuri ja pärettä piti aina jonkun vahtia. Naapuruston piiriin kuuluivat myös kalmistot, joissa kuolleita säilytettiin ennen haudan lepoa. Vaatteet pesimme itse keittämällä isoissa padoissa, tai kylmässä virtauksessa esimerkiksi koskessa. Varakkaiden koteja koristivat erilaiset nahat ja eläinten karvataljat. Kesällä ne vaihdettiin tuoheen ja juuttikankaaseen. Ruoat tehtiin koko akkaperheen voimin takoissa tai avotulilla nuotioilla, mutta ensin piti sytyttää tulet. Meidän perhe eli pääsääntöisesti omavaraistaloudessa, tosin vaihtokauppaa käytiin tavaroista ja ruoka-aineksista. Aamulla heräsimme aina kukon laulun aikaan ja hämärän tullen mentiin maate. Joskus puhdetyöt venyivät aamuyölle saakka. Kotieläimet tuli aina ruokkia varhain ja koti vaati hoitoa. Lehmät piti lypsää ja vasoja hoidettiin. Lehmistä saatiin lihaa ja maitoa – josta kirnuttiin voita. Myös sikoja, lampaita, vuohia ja kanoja pidettiin, joista saatiinkin untuvaa, höyheniä, villaa ja taas maitoa. Isoja pyhiä ennen äitini ja isäni teurastivat eläimiä ja lihat laitettiin roikkumaan kattoon. Suola oli kallista, mutta toisinaan isäni Niilo kuivatti lihaa suolaamalla. Naapurin varakkaampi väki säilytti lihaa kaivamassaan kuopassa maan alla. Kuivaaminen oli tärkeä vaihe, ettei ruoka mädäntynyt. Kesä oli parasta aikaa, jolloin poimimme varastot täyteen marjoja, sieniä ja villiyrttejä. Kalaa pyydettiin verkoilla ja ongilla, joskus myös käsin järvestä. Etelämmässä kalaa vietiin Keski-Eurooppaan katolisen kirkon määräämien paastoaikojen ruoaksi. Rannikolla harjoitettiin hylkeen pyyntiä ja sillä olikin kova kysyntä. Kyläläisissä oli kunnostautuneita kauppiaita. Ulkomailla käytiin ja samalla sieltä tuotiin humalaa, jota käytettiin oluen valmistuksessa. Jälkipolviin laitettiin uskoa, kuten sukupolvienkin vaihdoksiin. Seksuaalikasvatus oli tiukkaa ja kaikkea mitä ei opetettu uuden kristinuskon myötä kirkoissa, oli saatanasta. Uskonnollista vetäytymistä edellytettiin erityisesti nuorilta naisilta, joiden katsottiin olevan niin tahtonsa kuin ruumiinsa puolesta miehiä heikompia ja siksi alttiimpia paitsi kiusauksille myös seksuaalisille hyökkäyksille. Siveyttä ei vaadittu vain immeiltä, vaan siveyslupaus vaadittiin myös naimisissa olevilta naisilta ja heidän puolisoiltaan. Kuultiinpa huhuja myös siveysvöistä, joiden otteesta oli mahdotonta vapautua. Siskoni kasvoi tuohon aikaan kauniiksi neidoksi, jolla kävi kilpakosijoita tämän tästä. Vanhempani kaavailivat minusta automaattisesti esiliinaa pitämään huolta siitä, ettei siskoni tekisi mitään hölmöä. Kun siskoni sitten tuli raskaaksi komealle virkamiehelle, niin oli selvää, että minusta tulisi lastenlikka tämän jälkipolville. Vanhempani eivät odottaneet minulta mitään. Ajattelivat kaiketi, että vanha piikahan siitä tulisi, joka ei kelpaisi edes kylän juopolle. Vaan toisinaan, kohtalolla on tapana astua peliin.

Minä olin myöhään oppinut erilaisia taitoja. Voi kaiketi sanoa, että olin hidas oppimaan. Uiminen oli yksi näistä taidoistani ja vedessä olin kuin kotonani. Peseytymistä ei katsottu aina edes rahvaassa hyvällä, vaan piti olla peitetty, korkeintaan rievulla puhdistettu.Veteen ei kukaan seurannut. Uiminen olikin yksinoikeuteni ja ranta, jonne pystyin pakenemaan. Tytöille tällainen oli hävytöntä käyttäytymistä ja isäni olisi lyönyt minua korville siveettömyydestä, jos olisi tiennyt ja äitini antanut viikon selkäsaunan tottelemattomuudesta. Se olikin testi, johon lankesin. Asia mikä tapahtui minulle, vaikka se olisi voinut tapahtua kelle tahansa. Mutta joskus huono asia, voi muuttua hyväksi. Minua ei olisi täällä nyt, kertomassa tätä kaikkea, jos tuo outo tapahtumaketju ei olisi minulle sattunut. Minua oli kielletty menemästä sinne. Mutta voiko ihmisten höpinöihin todella luottaa? Kylässäni kulki eräs värssykin, jota laulettiin vain humalapäitten ja se meni näin;

”Ken ui siinä lammessa, mitä on sanova KIELLETYKSI, ei palaa enää koskaan takaisin”

Niin he uskoivat- nuo kiertävät kirkonmiehet ja kyläläiset. Mutta ilta tuli ja aikaa kului. Kuka olisi tullut ajatelleeksi, että olin uimassa siellä; KIELLETTYJEN LAMMELLA? Mutta minä uin. Uin tutussa paikassani niin kauan, että unohdin lopulta ajan tajun. Äänet kaikkosivat rannoilta ja tuli pimeää. Olin jäänyt kuin kahleistani kiinni kellumaan. Lähimmältä hautausmaalta laskivat kuolleiden vedet sinne. Ne lonkeromaisesti saavuttivat huippunsa yli niittyjen, laskien suoraan nesteeseen, jossa kelluin. Hautausmaalle oli haudattu ruttoon sairastuneita ja muita kuolleita, joskus jopa kokonaisia perheitä. Koin kuitenkin niin valtavaa ahdistusta elämästäni, että en välittänyt jos ymmärsinkään. Tiesin, että jossain vaiheessa minun pitäisi kohdata elämäni, vaikka vaikeaa se olisikin…Kunnes jokin tarttui minua nilkasta ja veti veden alle. Vesi oli sameaa, enkä nähnyt eteeni. Koitin huutaa, mutta vajosin aina vain syvemmälle. Kiertynyt leväntapainen kiristi otettaan ja huusin enemmän, vetäen keuhkot samalla vettä täyteen. Tuijotin jotain sanoin kuvaamatonta silmästä silmään. Mutta oliko se jotain? Oliko siellä jotain? Menetin hetkeksi tajuntani ja heräsin vasta haukkoessani ilmaa veden yläpuolelta. Yön hämärtyessä ymmärsin uida takaisin. Ketään ei rannalla tietenkään ollut vastassa ja pimeyden laskeutuessa ylleni tiesin, ettei kaikki ole kunnossa. Oksensin matkalla ja hyperventiloin. Ihmiset katsoivat epäuskoisina kotiin saapuvaa, kalpeaa ja kylmettynyttä tyttöä. Perheeni oli jo nukkumassa, kun löntystin ovensuusta sisään. Seuraavana aamuna äitini oli pitää pitkän puhuttelun maailman vaaroista ja ilmiantaa minut jalkapuuhun noituudesta, kunnes katsoi minuun huolesta väsynein silmin. Tyttö on sairas. Hänen otsansa on tulikuuma.