Eleonora (5.sivu)

(jatkuu…)

Linnut toimivat silminäni, kun en näe. Ne varoittavat minua asioista, jotka ovat tulossa. En tiedä enää mikä se maailma on tuolla ulkopuolella, mutta ihmiset siellä ovat alkaneet pelottamaan minua. Auringon paiste polttaa uuteen päivään vielä herääviä silmiäni ja säteiden kuumuus suorastaan pistelee. Auringonvalo on tehnyt minut herkäksi. Tunkkainen turkki valahtaa päältäni, kun pulahdan lähteeseen. Olen päättänyt, että on aika jatkaa matkaa. Karhuna eläminen on turvallista, mutta pidemmän päälle se ei ole kannattavaa. Iltahämärän laskeutuessa alan kulkemaan kohti tuntematonta. Maisemat eivät juuri muutu tällä vauhdilla, mutta pohjoinen jää väistämättä taakseni. Pieni kaupunkitapainen alkaa häämöttää. Eevan asussa oleminen hävettää. Mihin tällainen henkipatto ja lainsuojaton voisi mennä? Kankaita roikkuu narulla kuivumassa. Joku on värjännyt niitä. Nappaan lähimmän oranssisen ja kietoudun siihen. En voisi jäädä tänne, sillä minua alettaisiin heti syyttämään varkaudesta. Niinpä vedän narulta kaikki myttyyn olalleni. Katson pieniä nukkuvia mökkejä korpikylän tuntumassa. Pysähdyn kaivolle. Uteliaat silmät pistävät merkille saapumiseni ja tunnen, että ilmapiiri on vihamielinen. Lähtemiseni estetään. Lihava, haiseva mies seisoo edessäni ja nauraa partaansa. Hänen nakkisormensa puristuvat nyrkkiin, mikä on sianrasvasta likainen. Vastenmielinen löyhkä leijailee ja voin pahoin. Seuraava tukimies tulee tämän viereen ja alkaa pyytämään maksua siitä, että kehtaan kulkea heidän kaupunkinsa läpi. ”Kaikki jotka kulkevat tästä portista saavat maksaa portin avaajalle palkkion. Mutta voidaanhan me tehdä jonkinlainen sopimus?” Viittaus on ilmiselvä ja saa vereni kiehumaan. ”JAAKOPPI KOTIIN, SOPPA ON VALMIS!” –eukko huutaa ovensuusta ja silloin livahdan huomaamatta. HUH! Se oli lähellä. Sydämeni takoo. Mitä olisi voinut tapahtua?

Matkalla kerään tavaroita pihoilta ja poden huonoa omaatuntoa tehdessäni niin. Männistössä levätessäni mieleeni putkahtaa ajatus isäni kertomasta, uudesta kaupan keskuksesta Turusta. Kapsäkki olallani alan harppoa kohti Härkätietä, kinttupolkuja kulkien hevosvaunureittien sijaan. Etelän idässä asuvat ihmiset eivät katso suopeasti henkilöitä, joita eivät tunne. Koen oloni hieman ahdistavaksi, joskaan en pyri näyttämään sitä. Syy kaupunkilaisten torailevaan ja varovaiseen käytökseen lienee veressä. Luultavasti isovanhemmat olivat kertoneet tarinoita, kuinka heidän perheidensä ja talojensa kimppuun oli käyty. Vuonna 1509 olivat tanskalaiset ryöstäneet Suomea ja Porvoota Otto Rudin johdolla. Aurajokea pitkin olivat kulkeneet ja tuhoja oli tehty kokonaista viisi päivää. Turkulaisilla täytyi olla iskostunut ajatus vieläkin alitajunnassa siitä että, keitä he eivät tunteneet– ei voitu hyväksyä. Tiedän sen tunteen nyt vähän liiankin hyvin. Myös minun perheeni kimppuun oli aiemmin käyty, vaikkakin eri mittakaavassa…Perheeni oli kärsinyt savolaisten uudisraivaajien hyökkäyksistä. Ihmisryhmät olivat tehneet hyökkäyksiä sekä Pohjoiseen että Karjalaan. Meitä oli ärsyttänyt tuo mielivaltainen ahneus, sillä savolaiset tunkeutuivat muiden maille kuin omistaen kaiken; tehden tuhojaan, polttaen kyliä, peltoja, raiskaten naisia. Niinpä Suomaan muut heimot, kunkin kylän oman päällikön turvin tekivät yhdyskuntaa koskevat raskaat päätökset, tehden itse vastahäirintähyökkäyksiä savolaisten leireihin. Perheeni oli menettänyt näissä konflikteissa lapsia, minä sisaria. Se oli oikeastaan osasyy muiden asioiden ohella, miksi minut oli kasvatettu niin kuuliaiseksi. Vavahduin ajatuksistani, merituulen puhaltaessa kasvoilleni. Ihmisten joukossa kävellessäni korviini kantautui ajatuksia heidän sisältään. Nuo ajatukset olivat pääsääntöisesti tuttua suomen kieltä, mutta erotin sieltä myös ruotsia ja oppineiden latinaa, joskaan en täysin ymmärtänyt jokaista ajatuksen sanaa. ”Sus siunatkoon, millainen friidu.” ”..Tulla tänne esittelemään itseään…” ”Volo sugo caudaex…”- Sen lauseen kuultuani niskavillani nousivat pystyyn. Nuo sanat…huonolla latinan osaamisellani tarkoittivat jotain...Volo sugo caudaex. Minulle suunnattu lause, jota toistin mielessäni. Mustassa kaavussa oleva kirkkomies, iso risti kaulassaan tuijotti minuun otsa rytyssä. Lähdin satamasta niin nopeasti kuin pystyin.

(jatkuu…)