Please, don´t try this at home!
Kuten blogiani lukeneet jo tietävät, niin olen kotiapteekin ja luontaistuotteiden suurkuluttaja. Koitan yleensä viimeiseen asti vältellä lääkäriä. Poppatohtorien opit onkin opittu jo varsin nuorena ja usein nämä kotikonstit ovat tepsineet.
Kolme viikkoa olen kärsinyt kuumeessa ja yskässä. Ensin oli Enterovirus, jonka vuoksi olin ihan toimintakyvytön. Sen jälkeen tuli tavan flunssa päälle. Korvasäryt tulivat kroonisiksi entisessä homeasunnossa ja astmaatikollehan (lievällekin sellaiselle) se ei ole kovin mukavaa. Flunssan yhteydessä, tulehduskierre on alkanut taas alusta. Epätavalliseen tyyliini kuitenkin kävin lääkärissä ja hän sanoi; että virusperäinen tulehdus paranee pikkuhiljaa ja siihen pitää riittää käsiapteekin tipat ja särkylääke. Viikkojen aikana olen tyhjentänyt varmaan koko apteekin, eikä ole riittänytkään. Päässä on tykyttänyt ja korvaa särkenyt. Viimeisenä oljenkortena olen tarttunut tuttuihin luontaishoitoihin (ei ole auttanut) ja jääkaapin sisältöön. Katsonut marttojen ohjeita, vinkkisivuja milloin mistäkin. Tunkenut hunajaa korvaan, mausteita jne. Maha ei kestä tällä hetkellä ollenkaan valkosipulia, joten en ole voinut syödä sitä. Sainkin kuningasidean tunkea sitä korvaan! Niin, aivan mahtava idea, eikö?! Kipu loppuikin ja olo helpottui hetkeksi. Vaihdoin kynnen taas uuteen. Jossain vaiheessa kuitenkin korva alkoi kutisemaan ihan hirveästi. Suorastaan syyhytä, joten tuli kiire ottaa sipuli ulos. No…se menikin vain entistä syvemmälle! Voi ei. Puoliso ihmetteli, että mitä ihmettä oikein touhuan vessassa? Yhdessä sitten huuhdeltiin korvaa ja toinen topsipuikolla yritti metsästää sitä sipulia. Minua nauratti, koska eihän tällaista voi käydä?!? Voiko? 😀
Rupesi nauru hyytymään, kun tajusin että sipuli ei lähde korvasta. Ensiapuun lähdettiin ja selitykseksi sanoin tiskille, että on ärhäkkä korvatulehdus (Eihän se ollut valhe. Siitähän tämä ongelmani johtui). Huoneessa kahden kesken sanoin hoitajalle, että nyt kävi nolosti. Hoitaja ei voinut olla nauramatta, vaikka hekin olivat varmasti nähneet kaikenlaista. Odotustilassa istuessani, mielessäni kävi vaikka mitä. Yleensä otan kaikenlaiset varoitukset tosissani, jos siihen on syy tai ainakin pyrin välttelemään ikäviä tilanteita. Kotihan on turvallisin paikka, vaikka joskus tämä keittiövelho saattaakin sytyttää jonkun kattilan palamaan. Siihen on kuitenkin syy, miksi elintarvikepakkausten kyljessä on varoitustarrat kuten; ”Älä kokeile kotona”,”Ärsyttävä” ja tämä uusi suosikkini; ”Älä tunge korvaan mitään, älä edes topsipuikkoa”. Aloinkin tuolta istumaltani ymmärtämään niitä naisia, jotka olivat joutuneet teho-osastolle, koloissaan oudot esineet. 😀 Minähän olen itsekin nyt sellainen nainen…Voi jestas…Pieni asia kuin omani, voi hetkessä muuttua henkeä uhkaavaksi. Se ei ole leikin asia, vaikka naurattaakin. Sitten mieleeni pälkähti keventäjänä se yksi Nolojen Tilanteiden Miehen jakso, jossa Mr. Bean kulkee päivystykseen jonottamaan kahvipannu kiinni toisessa kädessään…(Muiden ilmeet. Korvaamatonta.)
Välillä herpaannuin ajatuksistani ja katselin lapsiani, jotka levottomina hyppelivät pitkin käytävää. Tähän aikaan he ovat yleensä olleet jo nukkumassa. Ei kuitenkaan oltaisi saatu mistään kiireellistä lastenhoitoapua, joten tulivat nyt mukana. Selitin, että äitillä kävi nolo moka ja pahoittelin tilannetta. Onneksi ei ollut montaa henkilöä ennen meitä ja leikkihuoneeseenkin pääsi istumaan. Pian pääsin lääkärin huoneeseen. Lääkäri kysyi, että valkosipuli korvassa? Oikeasti? Kuinka kauan? Johon vastasin, että saman päivän aikana sinne joutui. Selitin tilanteen johon totesi, että tämähän on helppo nakki!! Hoitaja otti tiukan otteen päästäni ja tohtori rupesi tutkimaan korvaa. Laittoi jonkun putkilon helpottamaan kaivamista ja ei muuta kuin töihin. Ensimmäisellä kerralla, kun terävien pinsettien päät osuivat tärykalvooni, pakotin ajatukset pois epämiellyttävästä tunteesta. Lääkäri sanoi, että minulla on melko syvät korvakäytävät ja että sipuli on aivan mutkan takana. (Ajattele positiivisesti. Nämähän tekevät vain työtään). Tasapainoaistini hieman heitteli, onneksi sain istua. Oksetti ja kuvotti, kun kuulin kuinka instrumentit pääni sisällä kolhivat korvakäytävän seiniä. Olin epävarma siitä, leikkaako lääkäri valkosipulia vai tärykalvoani? En pystynyt estämään jalkojani heilumasta. Pidin käsiä ristissä, rystyset valkoisina ja vaikeroin. Pala lähti irti sipulista ja lääkäri tutki saalista voitokkaana. Lopulta hoitaja vaihtui toiseen ja homma jatkui. Päästäni pidettiin entistä tiukemmin kiinni. Lääkäri kysyi hoitajalta, missä on kierrepinsetit? Hoitaja sanoi siihen; Kaikki neljä kpl ovat pesussa. Epätoivo alkoi nousta. Missä kunnossa yhteiskunnan terveydenhuolto oikein on? Ei ole kunnon pinsettejä, eikä ole varaa palkata välinehuoltajaa ensiapuun? Edes tämän kokoisessa kaupungissa? Mitä jos paikalle tulisi metsästysonnettomuudessa ollut henkilö hauli perseessä ja luoti pitäisi poistaa pikemmiten verenmyrkytyksen takia? Ei kaikkia voi lähettää muualle hoitoon.
Lääkäri ei kuitenkaan luovuttanut vaan sanoi, että nyt täytyy kestää. Minua hävetti. Oma mokahan tämä oli. Mitä oikein ajattelin? En voinut enää pidätellä kyyneliä valumasta, vaan itkin ja aloin huutamaan. Mies oli hiestä märkä ja hänen kädet tärisivät jatkuvasta nykimisliikkeestä. Korva oli aivan helakan punainen ja tuntui kun joku olisi jääpiikillä hakannut tärykalvoa. ”En saa tätä pois!” Lääkäri nosti kätensä ilmaan avuttomana ”Sinun täytyy lähteä ensiapuun Helsinkiin” Johon kyyneliä kuivaten vastasin; Eikö voi odottaa huomiseen, menen oman kuntani päivystykseen? ”Ei, missään nimessä! Huomenna korva on turvonnut moninkertaiseksi.”
Hoitaja saattoi minut odotustilaan. ”Tilataanko taksi?”
”Etkö pääsekään kotiin?”– puoliso kysyi.
Hoitaja sanoi, että ei. ”Kirurgiselle on nyt lähdettävä. Sinne on laitettu lähete.” Nieleskelin ja ajattelin, että voi helv…Miten voi tuntea olonsa niin maan matoseksi? Lapset ihmettelivät, koska eivät näe äitiänsä usein kyynelissä. Selitin heille, että joskus käy näin. Lähdettiin omalla autolla matkaan, mikä oli paras ratkaisu tässä tilanteessa kaikille osapuolille. Lapsethan olivat aivan innoissaan öisestä ihmemaailmasta jouluvaloineen. Se oli seikkailu muiden joukossa. Helsingin keskusta oli aivan kuollut yhdeltätoista illalla, mikä oli meille tietysti ihan hyvä uutinen. Hus:in päivystysklinikka oli täynnä autoja, eikä oikeaa sisäänpääsyovea meinannut löytyä. Mutta lopulta perillä ja ensimmäiseksi vastuukaavakkeiden täyttö. Kerroin tilanteen ja päivystävä hoitaja ihmetteli, miksi en ollut saanut kipulääkettä? Melko eri meininki kuin Porvoossa. Sanoin surkeana, että en ole saanut mitään. Kysyin hoitajalta korvan puuduttamisesta ja hän vastasi, että näin tehdään yleensä. HUS:in korvapoliklinikka on saanut kunniakirjan hoidon laadusta ja ymmärrän kyllä miksi. Odottelua ei ollut kuin puoli tuntia, jonka jälkeen korvalääkäri otti sisään huoneeseen ja käski istua jämerään tuoliin, jossa oli vaikeaa olla. Olin todella nolo ja olo oli hutera kaikesta siitä sorkkimisesta. Asenne kuitenkin oli näillä ammattilaisilla aivan ihana. Lääkäri vain ihmetteli ratkaisuani tunkea valkosipulia korvaan? :) Toinen hoitajista piti päätäni tuolia vasten ja lääkäri laittoi tähystyskameran korvakäytävään. Puudutusta ei tarvinnut. Pari minuuttia ja kaikki oli ohi. Sipuli sai lopulta kenkää. Korva huuhdeltiin spriillä. Lääkeresepti ja hoito-ohjeet kouraan. Todella tehokkaita tyyppejä <3
Mutta mitä me opimme tästä?
No, minä ainakin opin sen, että koitan jatkossa olla nolaamatta kanssaihmisiäni, vaikka se onkin pirun vaikeaa. Tarinan opetus kuitenkin lienee siinä, että; Älkää tunkeko mitään mihinkään, jos ette ole aivan varmoja lopputuloksesta.
Kerroin puhelimessa vanhemmilleni kuulumisia ja mainitsin tapahtuneesta ohimennen. Äitini ei voinut lopettaa luurin toisessa päässä nauramista. Ei kai tällaiset kohdallani tule enään yllätyksenä?
Mutta kokemusta rikkaampana. Tästä ei ole kuin eteenpäin, sanoi mummo hangessa. :D