Mitä on hyvä vanhemmuus?

Oletko koskaan miettinyt vanhemmuuttasi ja sitä millainen vanhempi olet? Minä mietin usein.

Kun ensi kertaa kuulin vauvan itkun, menin hämilleni. Tässä, nyt oli tämä pieni ihme kaikkine puolineen. Olin aina halunnut vanhemmaksi ja vaikka minua pelotti, niin se oli luontaista siirtymistä nuoruudesta vanhemmuuteen. Se oli minulle aina ollut itsestäänselvyys. Halusin koko paketin, perinteisen perheen. Teini-iässä en ajatellut näitä asioita päällimmäisenä, vaan elämässä oli kaikkea muuta, erilaisia toiveita (jopa aivan käsittämättömän naiiveja). Kuvittelin että kun kasvan, niin voin tehdä mitä vain, ruveta ihan keneksi haluan. Minun olisi pitänyt ymmärtää että minä olin se mikä olin, ja että olin riittävä hyvine ja huonoineen puolineen. Oli vaikeaa huomata että maailma ei ollut mikään ”näyttämö”. Aikuiseksi kasvaminen oli omalla kohdallani varsin raskas kasvutarina. Haaveeni oli nuorena olla konkreettisesti lavalla, ei katsomossa. Samaan sysäykseen halusin tehdä myös lapset, mutta aina ei saa mitä haluaa, eikä ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolen. Sateenkaaren aarteeseen haksahdin kerta toisensa jälkeen. Koitin kaikkeni, eikä sekään riittänyt. Jos olisin nuorenpana tehnyt lapset, niin olisin nyt varmasti onnellisempi, sillä minulla ei olisi mennyt vuosia hukkaan maailman turuilla. Yleensä tähän joku näsäviisas sanoo että: ”Mutta sitten et olisi viettänyt nuoruutta” –Olisi jäänyt tekemättä ja kokematta ne tyhmät asiat mistä ei ole jäänyt käteen mitään…Olen saanut elämässä pettyä niin monta kertaa ihmisiin ja luvattuihin asioihin, että moni olisi heittänyt asemassani lusikan jo kaivoon. Niin, ainut hyöty tässä on se, että kaiken kokemani jälkeen tiedän täsmälleen kuka olen ja mitkä ovat voimavarani. Tiedän että paras elämä on tässä ja nyt. Minua ei kaada pienet eikä suuremmatkaan kapulat rattaissa. Pohjamudissa pyöriteltynä, pieni sivutuuli ei haittaa. Kaikesta oppii, kaikkeen kasvaa. Aikuisuudessa on hyviä puolia.

Elämän kokemuksella ihminen on herkkä aistimaan erilaisia asioita. Toiset käyttävät voimavaransa eläinten hyvinvointiin, toiset humanitaariseen työhön ja muutamat yleiseen ihmisten hyvinvointiin. Minä heijastan hyvää energiaa perheessäni olemalla olkapää ja turva lohduttaen pienistä, aivan pikkuriikkisistäkin naarmuista. Kaikkiaan olen vahva ihminen, vahva äiti. Lapseni ovat kaikkeni: aurinko ja kuuni, elämän suola. Minua on syytetty ylisuojelevaisuudesta jopa veren himoon asti, mutta eikös jokainen olisi elämässään halunnut vanhemman joka suojelee omiaan karhun tavoin? Tiedätkö sen vanhan tarinan äidin rakkaudesta, jossa lapsi meinasi joutua onnettomuuten ja äiti siirsi vuoriakin päästäkseen lapsensa luo? Sellainen haluan olla. Perheeni on varsin tiivis nalleperhe. Lapsiltani hyväksyn monia asioita, sillä elämä on jo itsessään koulu eikä kukaan ole täydellinen. Siispä en ole tarkka kaikesta natsimutsien tavoin. Minun lapsillani ei ole minuutin tarkkoja nukkumaanmenoaikoja, makea ei ole kielletty, eikä television katselu. Rutiinit meillä on, sillä ne ovat lapsille tärkeitä, mutta rutiineistakin joustetaan. Olen auktoriteettinen vanhempi kuitenkin ja lasteni mielestä varmasti se paha kyttä, jota totellaan. En jousta puhtaudesta enkä siisteydestä. Ihmisten ilmoilla tulee aina olla siisti, sillä ihminen (vaikka se olisi lapsi) edustaa koko perhettä (Kotona saa olla suklaalla sotketussa puserossa). Ruoka-asioissa olen joskus tarkka. Mahan tulee olla täysi ja kaikkea pitää edes maistaa. Miten eroamme sitten keskivertoperheestä on se, että meillä lapsi saa enemmän kuulua ja näkyä (Monessa perheessä äiti/isä huutaa pää punaisena lapsilleen). Päällepuhuminen on toki epäkohteliasta ja siitä neuvottelemme, mutta muuten lapsemme ovat varsin näkyviä pakkauksia laulaen, esiintyen ja riehuen. Meillä lapset ovat samalla aaltopituudella aikuisten kanssa. Saatan syyllistyä sössöttämiseen toisinaan, mutta koitan puhua heille kuin pienille ihmisille, myös vaikeista asioista. On väärin kieltää lapselta miettiminen ja puhuminen. Kieltäminen vain yllyttää pahoihin asioihin ja poissulkee lapsen luontaisen herkkyyden (Näin oli omassa lapsuudessani). Lapset siis saavat kasvaa meillä omaan lapsenmukaiseen tahtiinsa, ja voin vain neuvoa minne suuntaan kannattaa harkita suunnistaa. Omille lapsilleni olen paras äiti. Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, ei edes ne jotka niin väittävät olevansa! Mutta mikä tekee ihmisestä hyvän isän tai äidin? Siihen on monta vastausta.

Se on koko elämän kestävä kasvutarina. Aika näyttää mitä lapsista tulee. Aikuisena lapsesi kertoo sen, että oliko lapsuusaika onnellinen.

P.S. Tekstin olen nostanut vanhasta blogistani, teidän uusien lukijoiden mieliksi.