Olen naimisissa työhullun kanssa?

Nyt alkoi sitten harmittamaan tosissaan. Puolison terveys on alkanut reistailla. Muutaman viikon hänellä on ollut jos jonkinlaista vaivaa ja yltynyt nyt voimakkaaksi hammassäryksi. Ei siinä mitään, jos ei tietäisi paremmin. Kuitenkin, muistaakseni minulle kuten monelle muullekin on opetettu, että voimistuva hammaskipu ei tule suusta vaan muualta, varsinkin jos särkyyn liittyy leukakipua? Olen patistanut puolisoani lääkäriin ja sairaslomaa ottamaan, mutta kun ei minua usko.

Olen viittä vaille soittamassa ambulanssia tuohon pihaan. Sanoin, että katsotaan vielä (kun kerran toinen on niin jääräpää ettei suostu tutkittavaksi. Hän ei jaksa mennä sairaalaan, kun lääkärit pitävät aina luulosairaana. Se on kuulemma niin noloa kertoa vaivoistaan. Ei voi olla mitään vakavaa, kun on niin nuori ihminen kyseessä?!). Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että pitää palaa loppuun ja pilata oma terveys. Mutta kun ”tontti” pitää hoitaa ja se pitää hoitaa niin hyvin, ettei ole mahdollista sairaspoissaoloihin! Miksi oi miksi? Minä en olisi uskollinen puljulle, missä pikkujohtajat hyppivät koko ajan silmille (”johtajat”, jotka ovat päässeet suhteilla työhönsä ja joilla ei ole edes lukion papereita… Hyvä jos edes amiksen). En antaisi itseäni kohdella noin. Sanomattakin selvää, että mieheni on tunnollinen ja kiltti. Toinen mahdollisuus on se, ettei hän jaksa minua kotona? Oli miten oli, hän on työnarkomaani. Jos hän saisi olla töissä vuorokauden ympäri, niin hän varmasti olisi. Jos hän saisi paiskia ylitöitä, niin hän tekisi niska limassa (firmassa ei ole ylitöitä tällä hetkellä). Firman nimeä mainitsematta, monessa paikassa taitaa olla sama tilanne tällä hetkellä? Yksi ihminen tekee monen ihmisen työt, eikä se näy palkassa. Ihmisiä käytetään koneena, eikä arvostusta tipu! Johtajat vaan aukovat päätään, että on sinulla työ?! Miten olisi kauniit sanat silloin tällöin? Miten olisi pienet kehut, jos siihen on tarvetta? Edes työhyvinvoinnin kannalta, se kun ei maksa mitään? Puoliso on katsonut töitä muualta. Koulutuspohja hänellä on erinomainen, joten ei se siitä ole kiinni. Tuossa kitutyössä pitää vaan jaksaa. Hän ei valita, hän vain harmittelee. Pitkät työmatkat syövät ison pennin palkasta. Lähelle muuttaminen ei muuttaisi mitään, sillä vuokrataso on täällä pääkaupunkiseudulla niin järkyttävä, että rahat sulaisivat samalla tavalla siihen. Palkankorotusta hän on pyytänyt, mutta monenlaisin kepulikonstein vedotaan aina eri asioihin millä pyyntö torpataan. Se on hyvä että työtä on, mutta miten paljon yhden ihmisen pitää jaksaa? Negatiiviset asiat kun eivät lopu siihen. Koko ajan saa pelätä lomautuksia, irtisanomisia ja firman koneellistamista (robottityötä). Koko ajan ollaan siis kuilun reunalla ja se on erittäin raskasta. On paskapuhetta sanoa, että hyville tyypeille löytyy niin paljon töitä kun jaksavat tehdä (joo, ehkä vain sosiaali ja terveysalalla). Isoja pomoja tapaa harvakseltaan ja kaikki hoidetaan puhelimitse. Aina kun tulee ongelmia muualta, niin syntipukki löydetään siitä, joka on tullut taloon viimeisenä. Varsinkin, jos ei osaa sanoa päin naamaa. Olen ollut lukuisissa eri työpaikoissa nuorena. Jos minua jokin on harmittanut, niin en ole ollut hiljaa. Minuahan ei kukaan käytä hyväkseen! Olen ottanut lopareita ja joutunut karenssiin. Minut on myös irtisanottu, joten kokemusta löytyy muualtakin kuin kotoa. Sivusta katsovana harmittaa puolison puolesta. Hän on työmyyrä, joka ei valita. Hän tekee työt mitä annetaan ja hoitaa hommansa hyvin. Miksi niitä palkitaan, jotka eivät ansaitse sitä? Miksi korkeaan asemaan pääsee nenän kaivuulla? Puoliso purkaa tottakai pahaa oloaan keskustelemalla. Minä ärsyynnyn ja revin pelihousuni. Nyt on tullut sekin, ettei hän uskalla enää puhua työasioista kotona, ilman että kiukustun (koitan parantaa asennettani). Sitten tulos on tämä, että hän sairastuu. Milloin maailma meni tällaiseksi? Milloin jatkuva stressi ja ahdistus tuli kuvaan? Ainahan tällaisia on ollut, mutta kyllä lisääntyvässä määrin ihmisten oikeudet ovat sulaneet jonnekin hyvien talouslukujen piiloon. Ihmiset ovat koneita. Mitä sitten jos yhdestä päästään. Aina löytyy uusi hölmö tilalle. Mitä seuraavaksi?

Ainakin minä aion älähtää aina kun siihen on tarvetta. Mitä puolisoon tulee, niin aion olla hänen tukenansa. Katson vierestä hänen jaksamistaan, mutta ensi kerralla talutan lääkäriin vaikka väkisten. Muuta en voi tehdä.