Appivanhemmat

(Vanhasta blogistani poimittu ja päivitetty kirjoitus)

Minkälainen on hyvä sukulaisuussuhde? Minkälainen on hyvä appivanhempi? Tiedättekö ne mukavat appivanhemmat jotka osallistuvat lastensa ja lastenlastensa elämään? Mietin usein miksei minulla ole tuollaisia ihmisiä ympärillä?

Monen kuva hyvästä appivanhemmasta on pumpulimössöä. Realistisesti ajateltuna hyvä appivanhempi on sellainen joka ottaa huomioon, ei arvostele pahalla lastensa puolisovalintaa, ei vähättele, eikä hauku selän takana, vaan jos on jotain sanottavaa, niin sanoo sen suoraan, mutta kohteliaasti. Normaaleissa perhesiteissä anopit ja appiukot kyseenalaistavat lapsensa puolisovalinnan, mutta entä jos vielä vuosien jälkeenkin tätä tapahtuu? Entä jos ennakkoluulo ja ilkeys jatkuvat aina seuraavaan sukupolveen asti, niin, että pienet lapset saavat kärsiä isovanhempiensa vihasta ja välinpitämättömyydestä?? Meillä on käynyt juuri näin! Peiliin olen katsonut monta kertaa itsekin, mutta syyllistä en sieltä ole löytänyt. Sukulaisuussuhteet vaativat vastavuoroisuutta ja vastaantulemista. Olen ihminen joka laittaa aina rakkaimpiensa tarpeet itsensä edelle. Kaikkien ei tarvitse elämässä uhrautua, mutta minä haluan olla paras ihminen ja turva rakkaimmilleni. Joku voisi ajatella että tämä on kateellisen kirjoitus. Ei ole, vaan terapiaa/tunteen purkausta. Hyvin harva ihminen puolison suvusta käsittää millaiset suhteet meillä on miehen vanhempiin. Tämä on siitä syystä, että isovanhemmat pitävät kulisseja yllä. Meiltä kysytään jatkuvasti, että miksi ette käy Sastamalassa? Miksiköhän? Vastaanotto siellä on aina kylmä ja luotaantyöntävä. Tuossa perheessä ei puhuta muusta kuin rahasta. Minua ei ole koskaan hyväksytty sukuun ja puolison sisaret ovat tehneet kaikkensa mustamaalatakseen minut (Tästä voisi tehdä vitsejä vaikka kilometritolkulla. Vaikka olen työläisten lapsi, niin tulen verilinjalta erittäin vanhasta ja arvokkaasta suvusta, enkä kelpaa tavisten sukuun koskaan…voi tätä ironiaa). Mutta olen päättänyt etten välitä enää, ja siitä syystä nostin esille taas tämän kirjoituksen. Minua ei haittaa jos joku lähipiirissä lukee tämän. Tietävätpä sitten mitä todellisuus on.

Ideaaliperheessä vanhemmat välittävät lapsistaan ja silloin lapsia autetaan parhaansa mukaan, jos ei rahallisesti, niin henkisesti tsempataan tai annetaan aikaa. Jos on rahaa, niin lapsille saatetaan ostaa ensihankintoja, pesämunaa asuntoon tai jopa itse asunto. Jos on suhteita, saatetaan auttaa työpaikan saannissa, tukea opiskeluissa ja sitten kun lastenlasten aika on niin autetaan vauvan tarvikehankinnoissa/tarjotaan lastenhoitoapua. Minun vanhempani ovat vanhoja ja ajoittain huonokuntoisia. Aikaa he eivät juuri pysty antamaan meille, sillä asuvat toisella puolella Suomea. Mutta henkistä tsemppiä sitäkin enemmän, sekä avustavat rahallisesti vähistään. Joka merkki, – ja juhlapäivä, meidän pieniä muistetaan isoilla paketeilla, missä sitäkin isompi lahjapaperivuori (lapsista paperi on kaikkein hauskinta). Koenkin että suhde omiin vanhempiini on etäisyyksistä huolimatta ok. He myös pitävät vävystään. Mutta suhde appivanhempiin on toisenlainen. Appivanhemmat ovat omiaan. He eivät auta vaan sanovat: ”Jokainen pärjääomillaan”

Me menimme yhteen puolisoni kanssa todella nuorina. Opetin monet asiat hänelle, sillä hänen ei kotona ollessaan ollut tarvinnut tehdä tikkuakaan ristiin. Hän oli villi ja kokeilunhaluinen. Voi sanoa, että sain hänet pois vääriltä teiltä. Oikeastaan hän käyttäytyi todella huonosti alkuun, sillä kotona vanhempansa eivät olleet välittäneet. Mutta mies muuttui, hänestä tuli kiltti ja rauhallinen. Tuosta nuoresta kapinallisesta ei ole enää jälkeäkään, eikä hän sitä enää kaipaakaan. Luulisi että vanhemmat olisivat ylpeitä siitä, että poika on kasvanut mieheksi ja taistellut elämässä itse…ei…Isovanhempien tehtävä ei ole hoitaa lapsenlapsiaan, se on vanhempien tehtävä! Kuitenkin, monet nyky isovanhemmat ajattelevat, että kun he ovat hoitaneet omat lapsensa maailmalle, niin lastenlapsia ei tarvitse sitten hoitaa ollenkaan vaan nautitaan elämästä, matkustellaan, kierretään ravintoloita ja sen sellaista. Mutta onko tämä kaikille sitten sama? Olisikin…Aikoinaan kun menimme yhteen puolisoni kanssa ja jouduimme hankkimaan kotitaloustavaroita uuteen kotiin, niin appivanhemmat sanoivat että ostatte sitten itse omalla rahalla! Samaan aikaan ostivat puolison veljelle uuden auton (rahoittivat sen) ja kirjahyllyn (nämä olivat silloin siis työssäkäyviä ihmisiä, kun itse olimme opiskelijoita). Appiukko vaan täräytti kaikille jotka halusivat meitä jotenkin muistaa, että ei ne mitään tartte! Appivanhemmat ovat auttaneet joskus, mutta nämäkin kerrat olivat silloin, kun kyse oli elämästä ja kuolemasta. Raha ei ole se mikä olisi tässä harmittanut, vaan eriarvoisuus. Vaikka auttaisimme henkisesti ja fyysisesti näitä appivanhempia vuorostaan, niin itse emme saisi edes hyvää mieltä vastavuoroisesti. Täytyy olla aika kylmä ihminen, että ei välitä. Puolisoni kiteyttikin sen hyvin, että jos hän ei soita vanhemmilleen, niin soittoa ei koskaan tule. Kerran meni 2 kuukautta, että kuului sieltä päin yhtään mitään. Puoliso soitti lopulta ja kysyi että ovatko kaikki kunnossa? (olivat, oli vaan ollut niin kova kiire). Mitään ei olla koskaan saatu hyvää hyvyyttä. Ei isovanhempien kuulu aikuisia lapsia elättää. Mutta kaksinaismoraalia se on, kun samaan aikaan elättävät 30-kymppistä lapsetonta hulttiosiskoa. Lapsenlapsia eivät muista kuin jouluisin, ei aina silloinkaan. Kun olemme joskus kylässä käyneet, niin samaan aikaan kutsutaan nämä ”suosikkilapset” ja appiukko kovaan ääneen puhuu kaikesta mitä suunnittelee ostavansa veljen lapsille. Meiltä ei ole koskaan kysynyt, mitä tarvitaan. Kun toivat kerran meillä kyläillessään tuliaisina halpiskurahousut tytöille, niin samassa oikein hirvittelivät hintaa ja mainostivat, että kun ostivat nämä kurahousut (oli muitakin sukulaisia katsomassa). He pyrkivät siihen, että minulla olisi epämukava olla. Painostaneet henkisesti että eroaisimme. He eivät ole maininneet minusta kaukosukulaisille, niin että monen vuoden jälkeenkään moni ei tiedä mieheni olevan edes perheellinen. Ennen lapsiamme, anoppi sanoi minulle suoraan, että minun ei tulisi koskaan saada lapsia, koska olen niin itsekäs! Olisi pitänyt sanoa, että määritä sana: ”Itsekkyys” Et varmaan edes tiedä mitä se tarkoittaa? Minä en ”biletä” kavereiden kanssa viikonloppuisin, en hömpötä rahaa merkkivaatteisiin, hoidan lapseni itse alusta loppuun (listaa voisi jatkaa loputtomiin). Äitini kertoi minulle, että anoppi tarkoitti tuolla itsekkyydellä sitä, etten hoida itse anoppia. Anopista olen siis itsekäs, koska en anna hänelle aikaani?? Ajattelin, että ei voi olla totta! Mutta vuosi vuodelta, tämähän käy enemmän kuin järkeen. Muistan myös aiemmilta vuosilta, että anoppi ja mieheni olivat keskustelleet siitä, että anoppi tulisi vanhoilla päivillä asumaan meille. Anoppi vaan ei halunnut ottaa sitä huomioon, että poika ei jää peräkammaripojaksi! Ei voi poika siis hemmotella ja paapoa äitiänsä. Mummelin toive olisi myös ollut, että poika asuisi yli kolmekymppiseksi kotona. Ja jos (siis jos) puoliso ”pitäisi” hankkia, niin tytön tulisi olla naapurin tai saman pitäjän tyttöjä! Tiedän, että lähestyy se aika, kun isovanhemmat itse tarvitsevat tukea ja olkapäätä. Sitten ollaan vaatimassa sitä ja tätä jatkuvalla syötöllä. Jos itse ei osaa ottaa muita huomioon, niin ei ole oikeutta vaatia yhtikäs mitään! Puolisoni vanhemmat eivät anna aikaansa koskaan. He eivät hoida lapsiamme ja ostokset voi laskea yhden käden sormilla. Jos meille iskee rahapula ja ”joudumme” pyytämään pari alle sadan euron seteliä (esimerkiksi 40 euroa), niin lainattu raha on aina velkaa. Appiukko on tehnyt tietokoneella velkalistan meille, mihin on laskettu joka ikinen ”kuluerä” sentilleen. Ovatko appivanhemmat köyhiä sitten? Onko velaton, oman kodin omaava, verojen jälkeen yli satatuhatta tienaava köyhä? Tunneköyhä ainakin! En ole pyytänyt appivanhempien elättämään itseäni tai perhettäni. Itse asiassa en ole pitänyt itsestäni mitään ääntä enää vuosiin. Mitä minä kerron enää mitään, kun olen yhtä kuin 0. Monissa perheissä isovanhemmilla on yleensä aina se suosikkilapsi ja suosikkilapsenlapset, appivanhempani eivät ole poikkeus. Appivanhemmat ostivat toiselle pojalleen asunnon ja kun tämä iso rivitalo tuli pieneksi, niin appivanhemmat takasivat vielä isomman pankkilainan, jotta miniä ja poikansa saivat ison omakotitalon. (Eikä tässä vielä kaikki) Mieheni veli tienaa hyvin, mutta appiukko maksaa välillä pankille ”unohtuneet” talon kuukausilyhennykset. Anoppi ja appiukko hoitivat toisen poikansa lapsia. Ottivat aikoinaan jopa töistä vapaata, että papan kullat saivat olla mummolassa (toinen miniä meni bilettämään tai teki satunnaisia työkeikkoja). Koskaan ei ole nämä isovanhemmat tehneet lapsiemme kanssa mitään ja siksi ovat vieraita lapsillemme. Monesti ihmettelevät kun lapsi kavahtaa, heidän istuessa viereen. Anoppi on vain yhden ainoan kerran ”joutunut” hoitamaan meidän toista lasta, ja sekin oli silloin kun olin synnyttämässä toista. (Jälkikäteen sain tietää, että senkin hoitokerran oli ollut kännissä kuin käki. Ei ollut kestänyt sitä päivää selvin päin. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin pyytänyt vanhaa äitiäni avuksi välimatkasta huolimatta). Appivanhemmat leuhkivat, kun ovat ostelleet kaikkea ja sitten kun mieheni huomauttaa asiasta jotain, niin tulee vastaus: ”Voi että te osaatte olla kateellisia”. Anoppi olisi halunnut puolisoni valitsevan jonkun toisen kuin minut. Hän jopa ruokapöydässä saa minut tuntemaan oloni mitättömäksi, nostaen esille kaupunkiin muuttaneen naapurin eronneen Lissun. ”Muistatko sen tytön? Juttelin hänen kanssaan ja hän kovasti kyseli, että mitä sinulle kuuluu?” Puolisoni yleensä heittää, että ”Ei, pitäisikö?” Lapseni haluaisivat kovasti olla isovanhempiensa kanssa ja nähdä, mutta me emme halua. Olemme varmaan paskat vanhemmat, kun estämme lapsiamme näkemästä isovanhempiaan? Jos harvoin on nähty, niin silloinkin appivanhemmat kehuvat vain toisia lapsenlapsiaan. Pahinta kuitenkin on, että jos joskus harvoin kylässä käymme, niin nuo toiset lapsenlapset ovat siellä myös samaan aikaan ja he saavat kuningaskohtelun meidän lapsien silmien edessä. Pappa antaa serkuskakaroille rahaa, vaatteita, karkkia ja meidän lapset eivät saa mitään. Meille isovanhemmat selittelevät, että ”Kyllä teidänkin lasten on hyvä nähdä serkkujaan”. Niin miksi? Emme ole missään tekemisissä puolison veljen perheen kanssa. Onko pakko tuppautua samaan aikaan, vaikka he näkevät joka päivä muutenkin (asuvat lähellä toisiaan). Kun olemme kylässä, meille ei ole ostettu edes tarjottavaa (Hyviin tapoihin kuuluu vieraanvaraisuus). Isovanhemmat haluavat kauppaan kyllä heti, mutta eivät osta sieltä mitään. ”Teen lettuja. Tuossa on pitsaa, ottakaa sitä” Hyvin on ollut tiedossa vuosikaudet minun ja lasten allergiat. Appiukko on usein kysynyt, että mitä tapahtuu jos syön väärää ruokaa? Lyhyesti olen kertonut mahakivuista ja lääkärireissuista. Joka kerta kun on poislähdetty heiltä, niin minulle on iskenyt vatsatauti. Niin, tuskin on sattumaa! Esimerkkejä on vaikka kuinka. Tämä on oikeasti tällaista. Eriarvoistamista on vaikea selittää lapsille. Ei lapsi ymmärrä miksi toiset saa, ja hän ei? Ja miksi hänestä ei välitetä ja toisista välitetään? En ymmärrä sitä itsekään. Emme käy mummolassa, sillä emme pidä teeskentelystä. Emme myöskään halua tuottaa lapsillemme sitä mielipahaa, mitä he joutuvat kohtaamaan vierailulla. Maailma on julma paikka eikä minun lasteni vielä tarvitse tietää siitä, vaan minun tehtäväni on suojella heitä kaikelta. Jos olet itse vuosia ystävällinen ja saat aina loskaa niskaan, niin mitä enää millään tuollaisella suhteella väliä? – Joutaa roskiin. Koskaan ei olla kehuiltu saavutuksillamme, vaikka aihetta muutamiin olisi ollutkin. Olemme pitäneet mahdollisimman matalaa profiilia, koska kyseessä ihmiset jotka vähättelevät kaikkea. Ei luota kykyymme osata mitään, eivät halua apuamme missään, sillä eihän ME voida yksinkertaisesti tietää yhtään mistään mitään. Hienovaraisesti puhun heille aina. Olen appivanhempien mielestä määräilevä, voimakas ja kaikkitietävä. Tietävät itsekin sen miten kohtelevat minua, mutta inholle ei ole perusteita, ainoastaan selitys: ”Syy johtuu tuosta ihmisestä”

Meno on kuin lasten hiekkalaatikolla ja kaikki on valtapeliä. Tuskin tällainen on yleistä? Toivottavasti ainakaan ei.

Turha sitten ihmetellä vanhainkodissa, kun emme mene heitä katsomaan. Eivät he ole olleet niitä ihmisiä joita he olisivat voineet meille olla: Olkapäitä vilpittömällä isovanhemman rakkaudella, tuella ja turvalla hädän hetkellä. He eivät ole olleet minun lapsilleni isovanhempia. Harmittaa todella. Lapseni menettävät ison osan tärkeästä vuorovaikutussuhteesta. Ihmissuhteesta, mikä on toiseksi tärkein ihmissuhde vanhempien jälkeen. Suhde mikä muokkaa ihmisen kehitystä, joka kuuluu kaikille lapsille. Lapsi on lapsi vain hetken ja sitä tulisi arvostaa. Appivanhempiaan ei voi valita. Itse olen sukuun itseni änkenyt, joten saan tämän kestää, mutta lapsia käy sääli.