Rupsahda rauhassa rakkaani
OMG, minulla on ikäkriisi! :/ 🙁
Miettiessäni uusia aiheita blogiini, päätin katsoa vanhoja valokuvia jos ammentaisin sieltä jotain. Näin ei tulisi koskaan tehdä!
Varoituksista huolimatta tein näin, ja olin järkyttynyt tajutessani, että olen alkanut rupsahtaa ihan tosissaan. :O
Ulkonäkö on minulle aina ollut jotenkin samantekevää, mutta se tunne kun tajusin, etten ole enää nuori…
Parantuapa ulkoisesti vanhemmiten kuin hyvä viini…sellaiset ihmiset ovat todella onnekkaita. Minäkin haluaisin olla sellainen, mutta maan vetovoima taitaa kuitenkin päättää puolestani.
Vanheneminen on kaunista ja toivon itse vanhenevani arvokkaasti. Hopean harmaat hiukset olisivat upeat ja toivonkin tulevani sellaiseksi komeaksi mummoksi, mutta jokainenhan miettii toisinaan sitä, millainen oli nuorempana?
Helppo hymyillä 23-vuotiaana
Täytän tänä vuonna 33 ja kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin haluaisin unohtaa vanhenemisen. Olen aina ollut ylpeä silmistäni, koska isoja silmiäni on aina kehuttu paljon. Nyt isoa minussa on enää nenä, mikä kasvaa suvun tunnusomaisesti vuosi vuodelta järkyttäväksi klyyvariksi. Ennen olin ylpeä ”olevinaan” isosta nenästäni (mitä se ei todellakaan ollut), mutta nyt naamassani kiinnitän ensimmäisenä huomion isoon roomalaiskreikkalaiseen nenääni ja flunssassa ollessa tuntuu, että naamassani ei olekaan enää muuta kuin nenä. Silmät ovat muuttaneet muotoansa ja väri niissä on haalistunut. Kaiken kruunaa tummat rinkulat silmien alla ja turvotus pallonaamassa.
En pidä tuijottamisesta. Jotenkin koko ulkonäkökeskustelu on muuttunut yhtäkkiä minulle herkäksi asiaksi. Sanat nimittäin tekevät enemmän haavoja kuin tekemiset. Tuskin itsekään pitäisit siitä, jos isoa takapuoltasi pilkattaisiin?
Minulla ei ole koskaan ollut hyvää itsetuntoa, mikä johtuu siitä, että olin koulukiusattu. Myöhemmin piilouduin kovuuden taakse ja aloin kantaa päälläni haarniskaa (Kukaan ei enää minua satuttaisi tai jos satuttaisi kävisi huonosti). Nyt vanhemmiten minusta on tullut uusia herkkiä puolia esille, joita aiemmin koitin niin kovasti piilottaa, sillä minähän en näytä tunteitani. Tunteiden osoittaminen on heikkoutta!
…Ei voi mitään. Äidiksi tulon myötä murruin ja aloin osoittaa tunteitani avoimesti ja pyytteettömästi ja mikä pahinta, itkenkin ihan julkisesti enkä pelkää ihmisten reaktioita. Iän ja vanhemmuuden myötä monet heikkoudet saattavat muuttua jopa ihmisen vahvuudeksi.
Mutta niin pikkuinen asia kuin ulkonäkö on tullut nyt minulle vaikeaksi asiaksi käsitellä tai ehkä juuri se on vaikea nyt, kun en kanna enää päälläni sitä haarniskaa.
Puolisoni on joskus todella tahditon. Hän saattaa huomauttaa jostain asiasta ja sitten tulee ilmiriita. Omilta lapsilta olen saanut kuulla, että näytän Pirkka-Pekka Peteliukselta…(Peteliuksessa ei mitään vikaa ole sinänsä. Olisi ihan mukava näyttää yhtä nuorelta lähes kuusikymppisenä. Lapsenkasvoisena varmaan näytänkin.) Kieltämättä se naurattaa silloin kun tuollainen pikkuinen sen sanoo ja nytkin kun kirjoitan tästä, mutta harmittaa kun puolisoni nauraa minulle :/ Ei hän ole koskaan minua pitänyt minään kaunottarena ja suhteemme onkin perustunut enemmän aitoon kumppanuuteen ja ystävyyteen kuin siihen yhteen, mutta se että näytän mieheltä…se harmittaa
Vanhenemiselle ei voi mitään, se on luonnon laki. Itsetunnon korjaaminen vaatisi varmaan vuosien terapiaa, mutta päässäni ei ole mitään vikaa. Tämä on vain asia mikä korjaantuu itsestään tai ajan kanssa, jos ollenkaan.
Miten hyväksyä vanheneminen? Tieto siitä että koko ajan vanhenee ja rupsahtaa…Jaa-a…Taidan tosissani elää jatkossa jokaisen syntymäpäiväni niin, kuin täyttäisin sen 30.