Äidin huono päivä

Tiedättekö niitä aamuja, kun nousee väärällä jalalla ylös eikä mikään tahdo onnistua?
Herätyskellon ääneen en meinannut herätä ollenkaaan ja kompastuin eteisessä lasten leluihin, astellessani kylppäriin. Unipöpö ei karissut vankan aamupalankaan jälkeen ja kun katselin lasten unisia nassuja, niin ajattelin että en halua lähteä kerhoon tänään. Niin ja vatsa…Se on ollut löysällä viikonloppureissusta lähtien (tullut syötyä taas jotain väärää). Juoksin sitten tämänkin aamun vessassa. Lapsia ei tietenkään voinut hetkeksikään jättää valvomatta tempperamenttisten luonteiden takia. Vanhempi lapsi oli heti toisen kurkussa kiinni, kun toinen vähän uhmaltaan ärsytti. Mistä tämä aggressiivisuus on tullut? Meillä huudetaan aika paljon, mutta väkivaltaa hän ei ole kotona koskaan nähnyt. Huusin sitten pää punaisena (juosten vessasta ulos), että kuulivat varmasti ulkopuolisetkin kilometrin päähän: ”EN VOI EDES VESSASSA KÄYDÄ ILMAN, ETTÄ HAKKAATTE TOISIANNE? MIKÄ HITTO SIINÄ ON, ETTÄ PITÄÄ JOKA PÄIVÄ TAPELLA? EN TODELLAKAAN LÄHDE TEIDÄN KANSSA YHTÄÄN MIHINKÄÄN. KERHOILU JA HARRASTUKSET LOPPUVAT NYT TÄHÄN!” Minulla on maha kipeä, joten se selittää osan tästä puuskasta (ihmisen suurin hermosto on vatsassa). Vatsatauti minulla ei ole (jos olisi niin, sairasteltaisiin visusti kotona), joten tulee käytyä tällaiset pakolliset oravanpyörät. Kuitenkin harmittaa…Tuli sanottua asioita rakkailleni, mitä en todellakaan tarkoittanut, sillä tässä ei ollut edes kaikki. Katselin toisten pieniä surullisia naamoja ja kuuntelin huutoa, että ”Äiti, ei rakasta minua enää!” Tuli tosi kurja olo. 
Miksi en voinut pitää mölyjä mahassa, vaan laskin itseni lapsen tasolle? Sanoin kiukkuisena, että kyllä me menemme jos osaatte olla nätisti, vaikka äiti ei TODELLAKAAN halua. Aina ei ole aikuisillakaan kivaa, mutta stressi tulisi käsitellä jotenkin muuten kuin huutamalla,  helpommin sanottu kuin tehty. Jos itse osaisi käsitellä omaa mantraansa niinä harvoina kiukkupäivinä mitä tulee, niin saisi varmaan vuoden äiti palkinnon. Seuraavaksi oli tietenkin kotiavain hukassa. Vanha avaimenperä hajosi, enkä tietenkään ollut saanut laitettua siihen uutta kiinni (meillä on avaimenperiä satoja). Ei, sehän olisi ihan liikaa. Ei löytynyt takin taskuista, niin heittelin vaatteita pitkin poikin. Kiroilin ääneen, että voi ”#”%  No, lopulta löytyi ja huokaisin helpotuksesta. Astuttiin ulos ovesta ja meinasin mulkata vaunujen kanssa heti peilijäälle. Siis oikeasti?
Isompi lapsi oli vieläkin kuin ampiaisen pistämä ja jouduin huutamaan pihallakin, että tästä ei tule mitään. Tyttö huusi minulle, että hänen ei tarvitse kuunnella äitiä ja meinasi juosta melkein vastaantulevien autojen alle. ”HIENOA! Sitten lähdemme kotiin takaisin”. Ei tietenkään menty takaisin, vaikka soudettiin tuossa pihalla pitkän aikaa. Kävelimme vähän matkaa ja pyysin lapsilta anteeksi ja hekin minulta. Sanoin kuten aina, että rakastan heitä hyvin paljon, eikä heidän koskaan tulisi epäillä sitä. Ajattelin, että pahin on raahautua itse paikalle, että sitten helpottaa ja niinhän se oli. Lapset rauhoittuvat kuin silmissä ja olin hyvilläni, että kaikesta negatiivisuudesta huolimatta jaksoin voittaa oman mielialani.
Aamu oli niin kurja, että näytin varmasti edelleen surulliselta tai ainakin myrkyn nieleeltä. Juoksin kerhossakin vessassa, sillä kun on stressimaha niin on. Yleensä niin hymyilevät suupieleni olivat laskeneet alas ja KUKAAN ei uskaltanut katsoa edes minua päin. Onneksi näitä päiviä on TODELLA harvoin. Jännä juttu on se, että mahan kunto vaikuttaa mieleen. 
Ei ole valetta väite, että ihmisen toiset aivot sijaitsevat vatsassa. Pientä auringonvaloa oli luvassa, kun huomasin että en ollut ainut väärällä jalalla noussut mamma, vaan siellä oli kolme henkilöä lisäkseni jotka huusivat lapsilleen ja ihan turhista syistä. Ei saisi olla vahingoniloinen, mutta pieni tyytyväisyys nousi itselleni, kun tajusin että joidenkin äitien suusta tuli niin vulgaaria huutamista, että merirosvotkin olisivat kalvenneet. Minä huusin lapsilleni tänä aamuna syystä, kun toinen kävi käsiksi pienempäänsä, enkä päässyt vessasta salamannopeasti erottamaan heitä irti toisistaan. Monilla äideillä on tapana huutaa lapsilleen ihan olemattomista asioista, tai jopa ilman syytä (joiden käytöstä olen jo pidemmän aikaa seurannut). Vaikka tänä aamuna olin täysin paska mutsi, niin useimmiten olen enemmän kuin jees.

Eikä tämä ole huonosti ollenkaan.