Eleonora (10-12. sivut)
(jatkuu…)
Konventissa taas. Oven takaa kuuluu ääntä.
”Hän ei pysty tähän. Hän on liian noviisi. Olemme varmistaneet hänelle oppipaikan sisarten luota. Tänään kun hän tokenee, kerromme sen.”
Missä minä olen? Mistä he puhuvat? Noora yrittää nousta istumaan, mutta päänsärky lamaannuttaa.
”Ei, Ei. Älä nouse. Olet lyönyt pääsi.” Martti sanoo estäen istumiseni.
”Olemme puhuneet ja…”
”On parempi, että lähden pois? Ymmärrän.”
”Tarpeeksi levättyäsi, lähdet huomenna. Veli Pietari saattaa sinut.”
”Mutta, entä kaikki työt täällä…Kehräys…”
”Sinulle on etsitty jo seuraaja. Ymmärrät kai, että tämä oli vain väliaikaista?”
Kyyneleet silmissään Martti sanoo: ”Olisin kovasti halunnut pitää sinut täällä, mutta…Et ole tarpeeksi vahva.”
”Anteeksi mitä??” Kipeä takaraivoni tykyttää kiihtyneestä pulssista. ”Et sinä tiedä, mitä olen kokenut! Olet elänyt turvallisesti neljän seinän sisällä vuosia! Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kuka minä olen tai mihin minä kykenen!”
”Tiedän kyllä kuka olet. Huomasin sen silloin jo tavatessamme…”
”Niin mitä?”
”Sinulla on paljon vielä opittavaa…”
Noora yritti sanoa jotain aiheeseen, mutta ei keksinyt mitään. Sen sijaan. ”Näin tänään jotain.”
”Tarkoitat kai eilen?”
”Kyllä kai minä tiedän, mikä päivä nyt on?!” Hän sanoo kiukustuneena.
”Se oli eilen. Sait aika ilkeän täräyksen. Veli Jaakoppi löysi sinut.”
”Eilen?…Näin jotain…Minun pitää auttaa häntä, tarkoitan heitä…”
Noora oli hämmentynyt näkemästään. Oliko kaikki ollut vain unta?
”Näit maaorjia. Eikö niin? Lähetimme sinut tarkoituksella sinne. Meidän tehtävämme on auttaa heikompia. Joskus autamme hätää kärsiviä myös ei-niin sallituin keinoin.”
”Oletteko auttaneet orjia?”
Martti ei sanonut mitään, mutta ymmärsin. Joku heistäkin oli entinen orja…
”Tie valistuneeksi on pitkä ja kivinen. En voi pitää sinua täällä vain, koska itse haluan…Sinun pitää oppia tuntemaan ensiksi itsesi, ennen kuin voit alkaa auttamaan muita.”
Tuntui, kun hän olisi halunnut minun unohtavan, mitä näin. ”Etkös sinä ja muut sanoneet, että minun pitää luopua minuudestani?”
”Kaikki on luopumista. Mutta ensiksi pitää tietää, mistä luopuu. Eikä se ole kaikkia varten. Tällainen elämä ei ole ehkä sinua varten…Jos maailma olisi toinen voisit olla täällä ja nousta mestariksi, mutta kun olet nai…”
”Ei tarvitse hieroa suolaa haavoilleni.”
”Et voi jäädä tänne…Olen suurennuslasin alla. En voi riskeerata kaikkea. On sopimatonta olla niin läheinen kanssasi. Sisaret pitävät varmasti hyvää huolta sinusta ja tulemmehan seuraamaan miten pärjäät.”
”Entä, jos pukeudun pojaksi? Ei kukaan saisi tietää?”
”Minun tekemisiäni seurataan. Joku kuuntelee tälläkin hetkellä oven takana.”
”Minä en voi mennä sinne! En kertakaikkiaan voi tulla toimeen heidän kanssaan!”
”Ei voi mitään. Päätös on jo tehty.”
Martti piti minua hetken kädestä. Hän olisi halunnut sanoa enemmän, tehdä enemmän, mutta hyvin tunteensa hallitsevana hän vain erkaantui ja lähti huoneesta.
Noinko hän vain jättää minut? Kylmästi? Tätäkö se ystävyys on? Kaikki on luopumista, mutta ensiksi pitää tietää, mistä luopuu…
Vuodatin katkeria kyyneliä sopessani. Ärtyneet silmäni täyttyivät verestä. Olisin halunnut paeta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Maailmassa oli vaaroja. Halusinko olla etsintäkuulutettu rikollinen vai luostarissa asuva oppinut? Halusinko varastaa ruokani, nukkua taivasalla vai saada mahan täyteen ja nukkua lämpimästi talossa? Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ei kotia. Minä vältin sen kohtalon, mikä kasvattiperheelleni oli luultavasti langennut. Viime seikkailukin olisi kohdallani voinut päätyä tyystin eri tavalla. Kuka minä olen? Minne olen menossa? En voi kauaa enää piilottaa sisintäni ilman, että siitä seuraa jotain. Miten voin elää paikoissa, jotka ovat niin vastaan luontoani?Mitä tästä vielä seuraa? Takaraivooni oli noussut kuhmu, mikä muistutti ikävistä. Puin huivia varovasti ylleni ja ihmettelin huonoa oloani. Miksi olen näin heikko?
Tyttöluostari oli erilainen paikka kuin munkkiluostari. Siinä missä veljeskoti oli ollut rauhallinen ja leppoisa, niin nunnaluostarissa henki oli kuiva. Kireä luisevakasvoinen nainen silmäili minua merkitsevästi. Naamani on edelleen turvoksissa? Anelin Pietarilta, ettei jättäisi minua sinne, mutta tyytyväisenä hän selitti vain omiaan hedelmällisestä yhteistyöstä ja kasvusta luostarien välillä.
”Pidättehän huolta hänen sivistyksestään?”
”Täällä Naantalissa meillä on eri opit kuin teillä Turussa. Oppeihimme kuuluu alustavasti nöyryys. Siitä lähdemme.” Sisar Maria niiasi, katsomatta miestä silmiin.
”SANOKAAHAN TERVEISIÄ VIELÄ ABBEDISSALLE” Pietari huikkaa perään.
Nunna vaikutti pahastuneelta. Ei mitään? Hän ei sanonut Martista mitään? Eikö Marttia kiinnosta hyvinvointini? Mitä ihmettä minun oikein käy? Tiesin luostarin säännöistä, että ylempiään ei voinut puhutella ilman tietynlaista kunnioitusta. En ojentanut tuttavallisesti kättäni, enkä niiannut, sillä Maria oli sen näköinen, että hän olisi piiskattanut pienistäkin etikettivirheistä. Nunna saattoi tytön käytävälle ja loi tähän silmäyksen, repien samalla medaljongin hänen kaulastaan. ”Tämä on nyt minulla tallessa! Sisaren pitää aina olla moitteettomassa kunnossa, aina puhdas myös ulkoisesti! PESEYDY.” Pesuvati harjoineen nökötti jakkaralla. Juuriharja oli liian karhea iholleni, enkä halunnut sitä käyttää. Niinpä nunna alkoi väkisin jynssätä sillä. ”Et kai sinä vollota? Vaatteet päälle nyt heti. Oppi odottaa!”
Istuin hiljaa märissä vaatteissa liian korkean pulpetin takana. Hilkkamainen huivi ei pysynyt hiuksissani ja itsepäiset kiehkurat liimautuivat poskiani vasten. Maria esitteli minut väärin taustoin koko luokalle. Hänen kertomuksensa syntisestä nuoresta naisesta poikkesi tyystin omastani. Se sai kaikki vakuuttumaan siitä, että he inhosivat minua jo ennen tuntemistani. Hänen armeliaisuudestaan minut oli valittu viimeisenä oppilaana kouluun, jonka reformaatio tulisi tuhoamaan. Tytöt ihmettelivät ja katselivat toisiaan. ”Viimeinen?”
”Meille ei tipu kolehteja, ennenkuin uudistamme paikan. Emme voi ottaa enää uusia holhokkeja. Saksin maalta on annettu tarkat ohjeet miten voimme olla ja elää.”
Tiesikö veljet tästä? Koitin tukahduttaa epätoivoista raivoani, joka näkyi varmasti silmistäni. Halutessani olisin voinut tuhota paikan välittömästi, mutta minä en ollut sellainen. Minä olin hyvä ihminen. Ajatele puroa. Ajattele tyyntä vettä. Jalkani heiluivat kaavun alla ja sain tärisemällä poistettua pahimman jännityksen niistä. Meinasin nojata kätteni varaan, mutta huomasin muidenkin istuvan suorassa, pöytä edessään tyhjänä. Raajani kramppasivat ja mieleni teki juosta. Tiesin olevani pulassa, sillä tämä oli oppitunti, jossa opettaja oli aina oikeassa. Vääriä vastauksia ei sallittu ja vastattava oli aina, kun eukko jotain kysyi. Vanhassa elämässäni en ollut saanut opiskella. Opiskelu oli minulle vieras käsite. En tiennyt, miten istua penkillä, miten olla oikeaoppisesti kuuliainen. Edes munkkiluostarissa en ollut opiskellut. Olin saanut kyllä seurata opetusta muutamina päivinä, mutta ei latinankieli noina harvoina kertoina ollut jäänyt päähäni. En tiennyt yhtään mistä puhuttiin ja tietämättömyyteni hävetti minua. Se ei kuitenkaan riittänyt syyksi Marialle, vaan heti ensimmäisellä tunnilla sain kepistä sormilleni.
”OPETTELE!”
Kun koitin lukea tekstiä, niin sain taas sormilleni. ”Etkö sinä tolvana osaa lukea?”
Kaikki luokassa olleet tirskuivat ja supattivat keskenään. ”Lukea? Eihän kukaan osaa?”-Vastasin tärisevin äänin.
”MEILLÄ, kaikki lukevat.” Hillitsin itseni, mutta jokin minussa oli vapaa. Se ei välittänyt säännöistä, ei käskyistä. Varjoni oli ehtimässä edelleni ja kohtaamassa nunnaa, joka viime hetkellä käski minut luokasta pihalle. ”Sinä menet sisar-Annan oppiin.”
Olikin melkoinen onni, että oppitunti päättyi siihen…Miten ikinä olisin voinut selittää sellaista?
Huomasin jonkin muuttuneen minussa heti sen jälkeen, kun olin sairastunut. Paranin nopeasti ja pystyin tekemään asioita, jotka olivat ennen olleet mahdottomia. Maailmalla tällainen olisi tuomittu taikuteena, sillä kaikki hiemankin poikkeava oli silkkaa noituutta. Mutta se levisi kulovalkean tavoin meillekin. Kaikki nimittäin mikä oli maailmalla, seurasi myös Suomaalle. Eriäviä mielipiteitä ei saanut kertoa ja suurin huolen aihe tuntuikin heimosodista välittämättä olevan, onko maapallo litteä vai pyöreä? Oma maailmani näytti ylösalaiselta. En tiennyt kuuluinko maahan vai taivaalle. Näytti siltä kuin olisin ollut merkillisessä välitilassa. Munkkiluostari oli tullut kohtaan, jossa olin ollut eksynyt. Siellä olin saanut toipua traumasta. Keskittyä elävään puoleeni, henkisen ohella. Olin oppinut hillitsemään itseni. En voinut uskoa, että henkinen ketju oli nyt poikki. Päiviä oli kulunut, eikä veljesluostarista ollut kuulunut mitään, ei kirjeitä. Olin varma, että he olivat unohtaneet minut. Itkeminen ei kuitenkaan auttanut. Suunnitelmani oli pysyä tiellä, oppia ja saada oloni paremmaksi. En voinut antaa jonkun rikkoa minua, kun olin vihdoin päässyt matkallani eheämmäksi. Outo heikotus vaivasi vaan yhä enemmän ja pyörtyilin, milloin minnekin. En ollut syönyt kunnolla enää metsässä asumiseni jälkeen ja heikotti ajatellakin, miltä mehukas puoliraaka liha olisi maistunut? Ryppyinen nunna yskäisee. Haaveileva maailmani katoaa kuin kupla todellisuuteen. Hän käskee minua istumaan penkille. ”Miksi tulit tänne?”
”Koska minut käskettiin. Itseasiassa…”
”Seis tykkänään! Puhu, kun sinulta kysytään. Täällä sinun pitää vastata lyhyesti!”
Katsoin häneen, että saanko puhua? ”Voit jatkaa” hän sanoo.
Hihat valuivat olkieni päältä ja jouduin nostamaan niitä koko ajan. Rikoontuneen ihon lisäksi, oloni oli vaivaantunut. Olin huomannut, että rannikon naiset olivat lanteikkaampia ja leveämpiä luonnostaan. Ylläni oleva mekko oli tehty heidän mittojensa mukaan eikä istunut hyvin.
”Olen täällä oppimassa.”
Vanhus nyökkää hyväksyvästi vastaukselleni ja laittaa painavan kirjan eteeni, jonka kannet ovat paksua nahkaa. ”Tämä kirja on ylpeytemme. Se on monin kätösin kirjoitettu. Meillä on ollut kunnia ottaa tekstiä myös itseltään Mikaelilta.”
”Kuka Mikael?”
”Se selviää sinulle vielä. Ehkä tapaat hänet joskus.”
”Lukeeko naisväkikin, ihan oikeasti?” Kysyin edelleen oudoksuen.
”Kyllä, Se on ainut maallinen ilomme. Ethän sinä muuten voisi lukea pyhiä kirjoja? Opettelemme kuitenkin ensin kirjaimiston ja vasta sen jälkeen lukemaan.”
”Tässä on useita eri kieliä?”
”Olet aivan oikeassa. Kun etenet saat valita, mitä alat opettelemaan”
Kosketan kyrilisiä kirjaimia. ”Paitsi et sitä!”
”Mitä?”
”Opettelemme pääasiassa Latinan kieltä ja herrain Sveamaan kieltä”
”Mutta sanoit…”
(jatkuu…:D)