Eleonora (4. sivu)

(jatkuu)

Metsästin nälkääni mäyriä metsästä. Suolistin ja käytin nahkat lämmittämään itseäni. En olisi halunnut tehdä sitä, mutta hätä ei tunne lakia. Olen syönyt ja tehnyt asioita, joista en ole ylpeä, enkä varmasti koe itseäni samanlaiseksi koskaan enää. En ole saanut unta täydenkuun takia. Olen huomannut, että öisin en saa unta enää. Silmäni ovat tottuneet pimeään, mutta jokin sen ajattelemisessa ravisuttaa minua. Pimeydelle antautuminen olisi kuin…luovuttamista. Huomaan tulen tukahtuneen, joten laitan uutta sytykettä. Tulukset ja päreenpala putoavat käsistäni säikähdyksestä. Mikä se oli? Mikä ääni se oli? Tallon liekkiä vimmatusti paljailla jaloillani ja se on melkein polttaa minut. Joku seurasi minua? Kuulen risujen katkeamisesta syntyviä ääniä. Juoksen äkkiä piiloon lähimmän puun taakse. Jokin outo liikkuu kohti savuavaa nuotiota. Tumma ja pitkä hahmo. Meinaan kiljaista, mutta tajuan että en voi päästää pihahdustakaan. Jokin seurasi minua ja se jokin tietää, että olen piilossa. Mitä ihmettä nyt teen? Jalat alle olisi varmin vaihtoehto, mutta mitä jos hahmo onkin nopeampi kuin minä? Ehkä sitten taistelen tai antaudun? En voi kertoa mitä tapahtui tai kuka se oli. Luulen, että se jokin oli ollut vedessä aiemmin, mutta nyt se oli täällä luonani. Olin liian lamaantunut tehdäkseni mitään, eikä ääntäkään päässyt kurkustani, vaikka kuinka koitin huutaa. Rähmälläni maassa koitin taistella vastaan, mutta kaikki iskuni olivat voimattomia. Pääsin ylös ja juoksin niin kauas kuin pääsin. Otus takanani ei lähtenyt perääni tai ainakaan en nähnyt sitä enää. Vähäinenkin viattomuus mitä oli ollut jäljellä, oli nyt viety ja se jokin oli tappanut ison osan minusta. Mutta sitä yrittää oppia selviytymään. Myös aikana, jonka historia on niinkin synkkä kuin se, missä elin.

Myöhäiskeskiaika käsitti suurimman osan keskiajasta, jolloin kuninkaat ja aateliset olivat vallassa ja pitivät suhdejärjestelmää yllä yhteiskunnassa ja talousjärjestelmässä. Aikaa menneisyydestä, jolloin julkisen hallinnon moninaisuutta lisäsi entisestään se seikka, että maallisten ylimysten ohella myös kirkko ja sen ylimmät johtajat ottivat vastaan läänityksiä. Yksinkertaisuudessaan hallitsijan todellinen valta perustui hänen välittömässä hallinnassaan olevien läänien suuruuteen ja vaurauteen. Samalla myös valtion todellinen yhtenäisyys perustui lääninherrojen ja heidän vasalliensa velvollisuussuhteisiin, joten oli se luonnollisesti sangen heikko hajanainen ja usein myös sisäisten sotien ja konfliktien pirstoutuma. Tuosta ajasta kerrotaan satuja, vaikka todellisuus on myös sitä, että vasalli ylimystökin joutui asepalvelukseen. Se olikin yleensä hinta siitä hyvästä minkä ”he” maksoivat uskollisuudesta etuoikeuksiinsa. Kuilu heidän ja talonpoikien välillä tuntui paljon pienemmältä kuin myöhemmin tai niin se tehtiin ainakin vähemmän silmiin pistäväksi. Kuninkaalliset miehet myös naivat maallikkoja sellaistenkin mitättömiltä vaikuttavien asioiden takia kuin hyvien hiusten tai leveiden lanteiden. Kauniita neitoja otettiin myös kamarineidoiksi, jalkavaimoiksi ja vaimoksi elämäntilanteesta huolimatta jos vain nähtiin, että neito olisi hyvin sikiävä tai hänellä olisi sellaisia ominaisuuksia, mitkä suvun jatkamisessa olisivat elintärkeitä, aatelissuvun niin muuten sukurutsaisen, pojattoman geenien parantamiseksi. Historiasta on paljon piilotettu tietoa, kirjoja poltettu ja tosiasioita kuten kansan myymistä orjiksi suurvalloille on vähätelty. Suomea ei varsinaisesti kutsuttu tuolloin samalla nimellä, vaan Itäiseksi Suomaaksi vallanpitäjien toimesta. Suomaa sisälsikin kaksi aluetta ja kaksi hiippakuntaa puoliksi jakamisen syystä. Heimoille oli annettu tarkat säännöt, miten elää kirjojen mukaan ja toiminnassa olevat maakuntalait olivat lakeja, jotka vallitsivat koko pohjoista Eurooppaa. Koska Suomaata hallitsivat vuoron perään Ruotsi ja Venäjä, niin ne lisäsivät maakuntalakeihin omia lisäyksiään aina valtataistelujen väliajalla kirkon ohella. Myöhemmin maanlaki syrjäytti maakuntalait. Sodat veivät ihmisiä mukanaan ja kulkutaudit korjasivat satoaan. Ihmiset elivät epävarmuudessa ja yhä enemmän alistettuina. Itse koin oloni ulkopuoliseksi, sillä en kuulunut enää mihinkään. Kun minua lähestyttiin, käänsin kasvoni pois. En halunnut nähdä, enkä kuulla asioista, jotka eivät koskettaneet minua. Vain metsä seuranani oli ainut, johon saatoin turvautua.