Kirjoittamisen sietämätön vaikeus
Kuuluisat kirjailijat ovat sanoneet, että jos haluaa olla oikea kirjailija, niin tulisi kirjoittaa joka päivä muutama lause.
Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut itselleni ongelma vaan aika ja ajankäyttö. Vuorokauden tunnit nimittäin eivät tahdo riittää ja ahdistun, jos en saa tekstiä ulosantiin asti. Otsikolla tarkoitan juuri sitä. Vaikeaa kirjoittaminen voi olla silloin, kun pää on täynnä ajatuksia eikä tiedä mistä päästä lähtee niitä avaamaan. Yleensä luonnostelen tekstin ensin paperille. Sitten kirjoitan puhtaaksi koneelle ja lopulta siirrän kirjoituksen jonnekin, jos siirrän. Kirjoittanut olen aina. Lapsena kirjoitin sukulaisille ja tuntemattomille pitkiä kirjeitä. Pidin myös päiväkirjoja yllä, kuten kaikki siihen aikaan. Sitten innostuin runoista ja siitä siirryin tarinoihin noin ala-aste ikäisenä. Minut muistetaan lapsuudesta tarinankertojana, sillä kerroin tarinoita, minne ikinä meninkin. Titteli on ehkä kyseenalainen, sillä aikuismaailmassa nimi tarkoittaisi valehtelijaa, ja sitä en ole. Kuitenkin, vilpittömästi muutamat lapset antoivat minulle tuon nimen silloin, ja kannan kyseistä nimeä kunnialla edelleen. Unelma olisi saada kirjoittamisesta leipä jonakin päivänä, vaikka tiedän että se tie ei ole helppo. Kun pääsen omiin ajatuksiini ja tekstiin kiinni, niin uppoan nopeasti mielikuvitukseeni. Kirjoitan enimmäkseen yöaikaan, sillä silloin voin ajatella rauhassa. Tapitan tuntejakin tietokoneen näyttöä ja voin usein huonosti tekstin hyppiessä silmissäni. Monen päivän tauko ei tulisi kyseeseen, sillä minun pitää saada kirjoittaa jotain joka päivä. Tekstejä on aina mielessä. Luomisen tuska on joskus niin fyysistä, että meinaan oksentaa. Nuorempana kirjoitin yötä päivää vanhempieni vanhan kirjoituskoneen ääressä, niin etten tajunnut enää edes ajankulua. Joskus saatoin kirjoittaa yhteen putkeen seitsemänkin tuntia, käymättä edes vessassa koko aikana. Tuollaisten ruljanssien aikana oksensin oikeastikin. Vanhempani eivät kummastelleet tätä, sillä olin pikkulapsena varsin erikoinen. (Saattoivat vain sanoa, että kävisit joskus ulkona 🙂 Ja niin minä linnottauduin taas huoneeseeni pyjamassa pomppien, ison leipäkasalautasen ja limsapullon kera. Perhe-elämän myötä tämä on muuttunut luonnollisesti.
Olenko sitten lähettänyt koskaan tekstejäni minnekään? Voi, kyllä olen lähettänyt, ulkomaille ja Suomeen kustannusyhtiöihin. Läpimurtoa ei tietenkään vielä ole tullut, joten en voi käyttää nimeä ”ammattilainen”, vaan olen amatööri siinä missä kuka tahansa toistaiseksi tuntematon harrastaja. Kirjoittaminen on kuin kangastus; joskus sen saavuttaa ja joskus se jää leijumaan ilmaan.
Ohessa 9-vuotiaana tehty runo. Lapsuuden juttuja ei voi lukea nauramatta 😀 😀
Unet maksaa tunteja, kello lyö minuutteja.
Kaksitoista kello lyö, kahdestoista kuutamoyö.
Nuo vieraat ystävät alkaa, tyynylle päänne pankaa.
Uni kutsuu minua, uni toinen myös sinua.
Epätodellisuus valtaa, taikamaailma alkaa.