Nimensä näköiset kantajat

Miksi halusin kirjoittaa stereotypisestä aiheesta on siitä syystä, että halusin jakaa asioita omasta elämästäni. Vauvapalstoilla kysytään usein nimiehdotuksia pienokaisille, koska vanhemmat haluavat pitää nimeen liikkumavaraa, eivätkä yksinkertaisesti vain keksi enää uusia nimiä. Nimen keksiminen voi olla yllättävän vaikeaa. Jokaisesta nimestä tulee mielikuva kantajastaan. Vauva ei ole ikuisesti vauva, vaan tulisi miettiä aikaa jolloin hän on nuori aikuinen tai vanhus. Koskaan ei voi tietää miltä vastasyntynyt näyttää ja mietitty nimi voikin olla ihan väärä, eikä vastaa kantajansa todellista persoonaa. Itse mietin samoja asioita omieni kohdalla. Olen aina pitänyt Eurooppalaisista nimistä muotinimien sijaan, joten kirjoitin nimilistan, minkä pohjilta mietin nimiä. Päädyin valitsemaan vanhat nimet suvustani. Toisen lapsen nimeksi piti tulla hänen etunimensä, mutta hän näytti enemmän toiselta nimeltään, joten nimet vaihtoivat järjestyspaikkaaa. Kuvittelin aina, että omallakin kohdallani olisi näin menetelty. Sain kuitenkin kuulla, että nimeni piti heittää tuulesta ja luonnollisestikin olen kyseiseen asiaan kokenut katkeruutta viime aikoina. Pari vuotta sitten, kesken toisen lapseni kastejuhlan, puoli muistisairas äitini teki minulle tämän olon, minkä takia olen nyt ruvennut väheksymään omaa kutsumanimeäni. Kaikki meni hienosti tuona päivänä, kunnes pappi alkoi kehua lasteni nimiä. Pappi kehui kuinka on osuvat nimet annettu pienille ja ihan kantajiensa näköiset. Mummoa alkoi papin kehu ärsyttämään valtavasti ja kun pappi kehui sitten vuorollaan äidin, eli minun nimeäni, niin äitini möläytti siinä lähisukulaisten kuullen, että ei Helenan nimen kuulunut olla HELENA! Että tämä on vain jämänimi joka jäi, kun se ei sopinutkaan vanhimmalle lapsellemme…Mikä oli syy tähän avautumiseen, en edelleenkään ymmärrä. 

Miten joku voi sekunnissa pilata toisen mielen niin totaalisesti?

Miten joku voi tuhota niin täysin toisen itsetunnon?

Annettakoon anteeksi sen verran, että äidilläni on oikeasti ollut jo muutaman vuoden ajan muistin kanssa ongelmia, mutta tällainen perustavanlaatuinen…En löydä sanoja. Olin ollut ylpeä nimestäni aina siihen asti, sillä molemmat ukkini olivat halunneet tuon nimen yhdelle lapsenlapsistaan. Isäni olisi halunnut antaa nimeni vanhimmalle sisarelleni, mutta äitini halusi tuolloin ehdottomasti antaa esikoiselle toisen nimen. Nyt hän kuitenkin itse on sitä mieltä, että minä en oikeasti ole Helena…Joo, ei pitäisi tästä töksäytyksestä harmistua, mutta en voi itselleni ja lapsellisuudelleni mitään. Tuntuu kuin kaikki perustuisi valheeseen, sillä ennen tuota päivää ei minulle oltu koskaan asiasta sanottu mitään. Jämänimi…JUSTIINSA. Mitä muuta minun on annettu ymmärtää vuosien saatossa, mikä ei ole korrektia? Onhan se totta, etten näytä Suomalaiselta Helenalta ja olen tästä hyvinkin usein kuullut. Euroopassa on paljon kuitenkin näköisiäni kaimoja. Mutta muiden mielipiteillä ei ole väliä. Ainut millä väliä on itsellä. Tämä kuitenkin sattuu olemaan nimeni tällä hetkellä ja siitä pitäisi olla tyytyväinen. Onhan minulla nimi? Olisitko sinä kuitenkaan tyytyväinen tällaisessa tilanteessa? Niin, tuskinpa. Yleensä, kun lapselle annetaan nimi, niin se annetaan rakkaudella. Nimeen liittyy usein myös jokin tarina tai se merkitsee vanhemmille perinteitä (kuten oli omienkin lasteni kohdalla). Ennen vanhaan lapselle annettiin nimi joltain poistuvalta suvun jäseneltä kuten isoisältä, isoäidiltä tai isotädiltä. Samat nimet saattoivat kulkea sukupolvesta toiseen. Joskus nimet saattoivat aiheuttaa hämmennystä siitä, että kuka on kuka? Varsinkin jos samassa perheessä oli usea samanniminen elossa oleva. Pappien kirjoittaessa kirkonkirjoja monesti menivät puurot ja vellit sekaisin. Oman haasteensa toi myös kirkkomiesten vieraskielisyys. Nimi oli ennen tärkeä, kun nykyään sillä ei ole samaa painoarvoa. Tämän näkee myös siinä, että annetaan lapsille nimiä televisiosarjoista tai lempibändin jäseniltä. Miltä kuulostaa rekkaa ajava Ridge? Tai missi nimeltään Ritu? Täytyy vain toivoa, ettei kyseiset henkilöt ole joutuneet kiusatuksi nimensä takia 🙁 Toivottavasti olet nimen valinnan kanssa hieman fiksumpi? Tee itse päätökset, äläkä anna kenenkään painostaa. Ihanteellinen tilanne on se, että lapsi olisi nimestään aikuisena tyytyväinen, miksei onnellinenkin.Varmasti on monia lapsia harmittanut vanhempiensa nimivalinnat. En voi edes kuvitella miten pahalta Yrjöstä, Miehestä, Impistä ja Hjördiksestä tuntuu? Oma nimeni aiheuttaa miellyttäviä mielikuvia. Olen nuoresta asti ollut kiinnostunut antiikin kreikasta, joten nimeni oli mahtava juuri historiankin takia. Nyt kuitenkin harkitsen vakavasti nimimuutosta. Miksi äitini piti kertoa tuo? Ei todellakaan ollut sopiva paikka kyseiseen kohtaukseen ja kaikin tavoin etikettien vastaista ja noloa (vanhempani eivät koskaan ole välittäneet etiketeistä). Olisivat sitten pysyneet alkuperäisessä sunnitelmassa, jolloin minusta olisi tullut Charlotta. Isäni kuitenkin muutti mielensä eikä halunnut minusta Charlottaa, koska nimi oli hänestä liian prinsessamainen ja irrallinen muista perheenjäsenistä. Joten Charlotta vaihtui lyhyempään muotoon toiseksi nimeksi. Tämä siksi, että PAKKO mahtua muiden kanssa samaan muottiin, ettei olisi liian erilainen. 

Alkuperäinen olisi minulle ollut kuin valettu ja kuvastikin enemmän persoonaani…Miten elämän kestänyt identiteettini vaihtuu nyt? No ei mitenkään, sillä mennyt on mennyttä, eikä sitä takaisin saa. Mutta harkitsen nimimuutosta tulevaisuudessa.

Miltä kuulostaisi Elena tai Helen? Entäs Lotta?