Olimme tulla ryöstetyksi

Minulla olisi paljon aihetta hymyyn, sillä ennen viikonloppua tapahtui iloisia asioita. Kuitenkin, viikonlopun jäljiltä olen edelleen niin shokissa, ettei mistään meinaa tulla mitään. Olen asiaa käsitellyt puhumalla, mutta vaikeaa on…Ajattelin, että en asiasta kirjoita, mutta ei tämä ole sellainen, jonka voi painaa vaan villaisella. Luonnollisesti teimme poliisille ilmoituksen, jotta tietäisivät missä mennään.

Oli niin, että menimme viettämään koko perhe viimeistä kesäviikonloppua meren rantaan. Rannalla oli muutama perhe, mutta porukkaa ei ollut hirveästi. Saimme hyvän vilttipaikan melkein rantaviivan vierestä, johon kasasimme kylmälaukun, vaatteet ja astiat. Pian kuitenkin rannalle tuli joukko vieraan maan kansalaisia. Emme kiinnittäneet heihin huomiota, mutta häiritsi se, että tulivat porukalla melkein ihoon kiinni. Porukalla ei ollut uintikamppeita. Ei marjanpoimijoiden vaatteita. Millä asialla he olivat? Tilanteessa häiritsi se, että aikuiset eivät ottaneet aurinkoa, eivätkä uineet. Meidän perhettä luullaan todella usein muun maan kansalaisiksi, joten ajattelivat varmaan, että olemme venäläisiä? Tämä monesta sukupolvesta koostuva porukka tuijottikin meitä herkeämättä. Perheen vanhimmat miespuoliset menivät puiden alle varjoon ”köllöttelemään” uimarannan poistumiskohtaan, kun taas muut seurasivat meitä ja tavaroitamme. He eivät näyttäneet siltä, että olisivat olleet eksyneitä. Eivät siltäkään, että haluaisivat kysyä jotain. Olen lukenut, miten taskuvarkaat toimivat ja tiedän, että porukalla tullaan niin, ettei herätetä huomiota. Uinnin jälkeen ajattelimme mennä makkaran paistoon nuotiolle ja huomasimme, että juuri tulleeseen porukkaan tuli välittömästi vauhtia. Sanoin puolisolle, että nyt kyllä lähdetään, koska jokin ei täsmää? No, eipä aikaakaan, kun porukka lähti peräämme. Kun lähdimme rannalta lähes juoksujalkaa lasten kanssa, niin porukka lähti samoin askelin. Puolisoni ei ymmärtänyt miksi olin hätäinen, kunnes autossa viimeistään ymmärsi mistä on kyse. Joukko oli liikkeellä kahdella, suomalaisin rekisteritunnuksin varustetulla autolla (toinen valkoinen henkilöauto, toinen musta citymaasturi). Joista molemmilla tukkivat ainoan rannasta lähtevän autotien. Autot siis nököttivät pysäytettyinä samaan menosuuntaan keskellä tietä, tukkien sekä meno,- että tulo-kulkureitin. Hätäännyin, kiroilin ja huusin. Toinen auton kuskeista tuijotti peruutuspeiliin aurinkolaseillaan ja näimme kuinka etupenkiltä oli nousemassa toinen henkilöistä ulos eteemme. Sanoin puolisolle, että peruuttaa takaisin ja aika helvetin äkkiä! Lapset itkivät takapenkillä ja olivat ihan hysteerisiä. Toinen autoista nytkähti pakon edestä eteenpäin vasta, kun vastaantuleva skootteri meinasi ajaa heitä päin. Löysimme rannalta yksityisen mökkitien, jonka kautta pakotin puolisoni ajaamaan. Hätätilanteessa ei ajattele rauhallisesti, ainoastaan vaistojen ohjaamana…Mutta ilman minun vaistojani, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mökkitiellä oli onneksi pieni kinttupolkumainen liittymä, josta ajoimme, vaikka auto meinasi kolhiintuakin pahoin (materiaalivauriot ovat pientä henkeen verrattuna). Soratiellä, vähän matkan päässä oli toinen niistä autoista. Auto oli tiellä, puskien takana ikäänkuin piilossa. Toinen (valkoinen) auto nötkötti edelleen keskellä tietä ja henkilöt autojen sisällä. Voi piruparkaa, joka joutuu tuon porukan käsittelyyn 🙁 🙁                       

Ajoimme tuhatta ja sataa ja kotona ilmoitimme poliisille. Sanomattakin selvää, että tapahtuneen jälkeen emme nukkuneet. Selitin lapsille, että myös aikuiset voivat ja saavat pelätä. Itkeminen ja puhuminen on hyvästä, kun tapahtuu ikäviä asioita. Voitte kuvitella, että kävi kauhuskenaariot mielessä siitä, mitä olisi tapahtunut, sillä tuskinpa pelkkään lompakon ryöstöön olisi rajoittunut: ihmissalakuljetus, ihmiskauppa, ihmissyönti…Siinäpä itselleni painajaiskuvia vähäksi aikaa.

Ainut positiivinen asia tapahtuneen jälkeen on, että sitä kummasti osaa priorisoida elämänsä tärkeysjärjestykseen eikä harmittele pienistä. Olen perunut kaikki tapaamiseni lähiviikoilta ja koko perhe kärsii nyt järkyttävästä flunssasta (kehon reaktio). Haluan vain levätä ja unohtaa episodin, jos suinkin mahdollista. Tunnen kuitenkin ylpeyttä siitä, että osasin toimia vaaratilanteessa oikein, mutta samalla ahdistaa. Minulla ei ollut ennakkoluuloja, mutta nyt niitä on. Anteeksi, mutta miten ja miksi pitäisi luottaa vieraisiin?

Vaikka kyse olisi ollut ”pelkästä” ryöstöstä, niin ihmisiä pitää varoittaa. Ei ole oikein, että hullut saavat vapaana taivaalta.