(Tarina jatkuu…)

Muutaman tunnin päästä lämpöni laskee liian kylmäksi. Kouristelen olkien seassa ja raavin pureskelluilla kynsilläni puulattiaa. Kipu hyökkää ylävatsaan kuin nuoli, siirtyen sieltä keskelle. Äiti huutaa kauhuissaan ja isä manaa syyttäen lammelle menosta. Kuin riivattuna oleva, nousen seisomaan tärisevillä jaloillani ja koen mahakivun, jollaista en ole koskaan ennen tuntenut. Hädin tuskin pystyssä pysyen koitan ottaa tukea ovenpielestä. Juoksen hoiperellen mahaani pidellen käymälään päin. Kipu on väkevä. Makaan lamaantuneena ja kylmän hikisenä, kuusen neulasten täyttämässä verilammikossa.Valahtaen sikeään uneen menen paikkaan, joka vaikuttaa oudon tutulta. Paikka jonne menen, on jossain kaukana. Tiedän, etten todella ole siellä. Edessäni näen rautaisia kivimöhkäleitä, jotka muistuttavat jonossa kulkevia mittarimatoja liikkuen kuin tuhatta ja sataa. Edessäni on myös rakennus, jossa on jonkinlaista kirjoitusta ulkoseinällä, lyhyitä ja pitkiä lauseita. Tuntui kuin olisin katsellut viestejä seinältä jo monta tuntia. Unikuva jatkuu. Onko kyse esteistäni vai seinistä yksinään? Onko tämä turvapaikka vai hidaste? Kuulen kaukaa, kuinka jokin lähettää rautakivimöhkäleen matkaan. Tuo mies heiluttaa kättään. Minulle tulee kiire pois seinien täyttämästä näkymättömästä sopukastani. Kuulen huutoa, huutamista täältä. Takaraivooni tulee kammottava ajatus. Ravistelen päätäni, jotta en tuntisi mitään. Tämä paikka on este. Turvapaikkani on este, sillä se jäisi kohtalokseni, jos jäisin. Juoksen pois…

Herään. Minulle on tapahtunut jotain. Vanhempani katsovat järkyttyneenä. Olen jotenkin…muuttunut. Mutta minun ei tarvitse pelätä enää mitään. Voin loistavasti. Lihakseni ovat kasvaneet. Kumara selkäni on suoristunut ja olen kasvanut pituutta. Voisiko se olla? Olenko ollut niin kauan sairaana, etten ole huomannut muutoksia itsessäni? Yhtäkkiä tuntuu kuin pystyisin mihin vaan, vaikka lentämään linnun lailla. Refleksini ovat salamannopeita. Olen tainnut levätä aika tovin? Eleonora hyppää muulin selkään naisihmisille sopimattomalla tavalla keräten ihmettelyjä osakseen tehdessään niin. Kuin nuorella pojalla, hänen askeleensa ovat sievistelevän sijaan reippaita. Mutta kaikki vaikeutuu tästä eteenpäin, sillä sitkeä uskomus on todistanut oikeellisuutensa kylän asukkaiden mielissä. Jokainen tietää, että lammella tapahtui jotain. Eleonora ei yhtäkkiä olekaan enää tuo hölmö, vähäosainen ja säälittävä tyttö. Vaan nyt he kutsuvat häntä paholaisen riivaamaksi. Vesi sai aikaan hänessä jotain mitä siellä oli jo, mutta mikä ei ollut koskaan aikaisemmin noussut pintaan. Kutsukoot he sitä miksi haluavat, mutta minä kutsun sitä heräämiseksi. Lapsesta tuli tyttö. Tytöstä nainen ja nyt hän on nainen. Ihmiset sanovat Saatanan tulleen mukaan. Että Eleonoran impeys olisi viety väkisin ja hänet olisi demonisoitu. Keitä he ovat sanomaan ja vainomaan yhtään ketään? Ei heillä, jotka moralisoivat katselemisen synnistä, pelotteilla liskon kiemurtelusta sieluun ja jotka kuitenkin itse tekevät salaa niin pahoja asioita, että maallikkojen ripittäytyminen näiden syntien vuoksi kestäisi vuosisatoja. Todellista tekopyhyyttä. Miksi Eleonora ei saisi hyödyntää lahjojaan? Ihmisten synkät ajatukset tuntuvat hänen ihollaan ja hänen on pakko hidastaa. Negatiivinen ilmapiiri laskeutuu kuin köydeksi kaulalle. Tytön äiti kääntää selkänsä ja kiroaa päivää, jolloin tämä syntyi. Ajaako hän minua tarkoituksella ulos pesästä? Mitä hän ajattelee? Tuntuu kuin äiti olisi ainut, kenen kiviseinää en voi murtaa. Seuraavina öinä tytön elämä vaikeutuu, sillä huhupuheet vievät voiton. Minäkö liikkuisin öisin ja saalistaisin nuorikkoja? Vielä mitä? Kyläläiset suunnittelevat seivästämistäni, kuten he ovat kuulleet Euroopan muissa kolkissa niin tehtävän. Jopa oma perheeni on aivopesty tähän hirveyteen. Miten he voivat tehdä sellaista? Tappaa oman tyttärensä? Mutta minä en pelkää. Minuun vain…sattuu. Ken uskoo elämään, ei pelkää kuolemaa. Ja mitä on kuolema kuin väistämätön pakko? Jos kuolema on aina ollut ikuista, mutta muuttuukin vain etäiseksi asiaksi ja kuolemattomuudesta tulee normaali, niin silloin ei tarvitse pelätä enää. Näin on helpompaa olla kuolematon. Eikö niin isä? Eleonora sanoo isälleen, joka ei ole uskoa kuulemaansa; ”Mistä hän tietää aikeemme?”

Muistan sen yön, kun juoksin pakoon. En katsonut taakseni kertaakaan. Juoksin jalat verillä ja kaaduin matkalla monta kertaa. Matkasin pitkälle ja lepäsin vain harvoin. Join vettä purosta ja nukuin luolissa. Olin likainen ja väsynyt. Olin takaa-ajettu villieläin. Mietin, mitä tapahtui ja miksi se kaikki tapahtui? Voi äitikulta, ehkä olinkin vaihdokas? Ehkä kaikki meni, niin kuin pitikin? Eleonora, sinun pitää kovettaa sydämesi. Et voi ajatella häntä enää. Et saa koskaan tietää, oliko perheesi sinua vastaan vai suojelivatko he sinua? Näin yritän itselleni selitellä, sillä totuus sattuu liikaa. Minä ikävöin heitä. Ikävöin heitä kaikkia huolimatta siitä, mitä oli tapahtua.