Se on nyt tai ei koskaan, ajattelin. Sillä tämä ei voi enää odottaa. Kuten tiedätte olen kirjoittanut jo vuosia ja siinä samalla epätoivoisesti yrittänyt saada jalkaani kustantamoiden ovien väliin. Tarinoita syntyy koko ajan, joten missä muuallakaan voisin niitä julkaista kuin täällä blogissani?

Teidän iloksenne rakkaat lukijat, julkaisenkin nyt yhden kertomuksistani pätkissä, joten jääthän seuraamaan blogiini tarinan kulkua?

ELEONORA

”Kun aurinko painuu taivaanrannan taakse, herää painajainen, joka pujahtaa lämpimään vuoteeseen ja vie nukkuvilta rauhan.”

-Suomalainen kansantaru-

Luku 1.

Kiellettyjen lammella oli kerrottu tapahtuneen jumalattomia, maagisia ja selittämättömiä asioita. Kaikkivaltias oli unohtanut paikan tai se oli jäänyt ainakin jumalan selän taakse. Tarinan synty kertoo, että jääkauden päätyttyä erääseen saloon muodostui suuri poukauma. Tuonne poukaumaan, sittemmin laaksoon eksyi olentoja, jotka asuttivat sen ja kuolivat sinne vanhuuttaan. Maan muokkautuessa vuosien varrella, pieni laakso täyttyi taas vedellä, kuten se oli ollut joskus ennenkin ja vedentäyttymyksen myötä, lähellä asuvat ihmiset joutuivat jättämään kotinsa, jota niin rakastivat. Järvi joka sinne nousi, oli suurempi ja vaarallisempi kuin meren kokoinen Laatokka konsanaan. Syöden, kasvaen ja pauhuten voimillaan se vei ihmisiä kalareissuiltaan, kokonaisia veneitä verkkoineen päivineen. Ihmiset alkoivat uskoa, että syy oli olennoissa, jotka olivat ensimmäisinä asuttaneet laakson ja jättäneet jälkeensä jonkinlaisen maan muistin. Yleisesti alettiinkin ymmärtämään, että paikka tuo huonoa onnea, ja niin se joutui pannaan kirottuna.

Tietämättömyys on kuitenkin ihmisen perisynti ja niin joku ihmispolo tulisi aina testaamaan jumaliaan tietämättään, mihin kaikki voisi johtaa. Tästä alkaakin kertomus minusta sekä synnystäni. Uudesta ja vanhasta ajasta, renessanssiajan lopusta. Ajasta, jossa elin ja ajasta mikä pitää todella tuntea, ennen kuin voi minua ymmärtää.

Minä olin naispuolinen, enkä ollut oppinut. Siitä syystä en osannut kirjoittaa, kuten ei myöskään äitini, eikä hänenkään äitinsä tätä ennen. Mutta me painoimme tarkasti muistiimme kuulemamme, jotta pystyimme viemään tarinat eteenpäin muistista. Joskus me myös lauloimme. Laulun kautta oli helpompi muistaa asioita. Olipa meillä apunamme myös nokea sekä toisinaan mustetta, joita käyttämällä piirsimme kuivattuun eläimen nahkaan ja kaarnaan kuvia. Minä en ollut rikkaasta perheestä, mutta minulla oli aina seurana mielikuvitukseni, johon saatoin helposti kadota. Sen myötä en koskaan kokenut olevani kurja, kuten meille niin usein huudeltiin. Ajanviete ei myöskään ollut koskaan ongelma, sillä aina oli jotain tekemistä. Tulevaisuutta ei köyhä osannut miettiä vaan tämä oli se hetki, jossa elimme. Se, miten maailmani kehittyisi tulevaisuudessa olisi jotain, mitä en olisi hurjimmissa kuvitelmissanikaan osannut odottaa…Minä olin kuitenkin tuolloin vielä ihan lapsi. Sellainen lapsi, joka leikki. Alempisäätyisillä henkilöillä ei ollut sukunimiä tuolloin, vaan he olivat aina jonkun poikia ja tyttöjä. Niinpä kutsumanimeni periytyikin isältäni ja minua kutsuttiin yleisesti Niilon tyttäreksi. Nuo jotka sukunimeä kantoivat, olivat aina hyvistä suvuista, vaan lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, jotka olivat saaneet sukunimensä palkitusta työstä tai talosta. Tällaisia olivat esimerkiksi ammatin mukaan tulevat sukunimet kuten ”Seppä” tai vaikkapa ”Tervanen” ja samoin oli ympäristöstä saatujen sukunimien laita. Myös kuninkaallisten antamat sotilasnimet ja virkamiestoimissa saadut ylennetyt nimet jäivät sukuun ”elämään” sukunimiksi. Kerron sinulle tämän siksi, että ymmärrät millainen eilinen oli-se maailma missä elin ja mistä tulen. Minä en itse ollut ehkä kaikkein fiksuin tai kaunein tyttö, mutta omanlaiseni. Eloisaksi minua kutsuttiin, mikä oli vain puolitotuutta. Olin nimittäin auttamattoman ujo ja haavoittuvainen. Minä en voinut koskaan kuitenkaan näyttää heikkouksiani. En voinut näyttää, että minua sattuu. Minun piti leikkiä erilaista kuin olin, sillä muuten minua ei olisi hyväksytty. Siihen aikaan ihmisen olot olivat niin erilaiset. Piti taistella elämästä. Henkinen panssarin käyttö oli helpompi tapa elää, helpompi tapa hengittää. Lapset tuolloin olivat samanlaisia kuin nykyäänkin, vaan osalla julmuus oli nykyistä enemmän sisäänkirjoitettu luonteenpiirre. Minä kerroin tarinoita, joilla sain pahimmankin kiusaajan hetkeksi unohtamaan asiansa, vaikka se olikin vain hetkeksi. Kukaan ei kuitenkaan halunnut katsoa taikuutta ympärillään, sillä paljain jaloin pakkasessa kulkiessa oli mieli useimmilla musta. Ja se synkkyys usein näytettiinkin, sillä vahvathan lyö heikot sanotaan? Nukkumaan mentäessä pyyhinkin usein kyyneleitäni ja ajattelin, että vielä minä tulisin näyttämään…Keinolla millä hyvänsä todistaisin, etten ole huonompi kuin muut.

(jatkuu…)