Kirjoitin loppukesästä epäselvästä raskaustestin tuloksesta, josta ei saanut selville sitä, että näyttikö testi plussaa vai negatiivista. Pari viikkoa myöhemmin tuosta, tein testin uudelleen ja sain vahvan negatiivisen tuloksen. Testissä tai itsessäni oli ilmeisesti jotain häiriötä? Huokaisin helpotuksesta, mutta olo oli samaan aikaan surullinen. Surullinen olin kaikkien niiden toivottujen syntymättömien vauvojen takia, joille myös nimiä oli nuorena mietitty. Olin aina haaveillut suuresta perheestä, mutta järki se on mikä sanelee, joten päätimme puolisoni kanssa yrittämättä olla enää raskautua. Tunne kaivaa syömeniä myöden ja huokaan ajatuksesta etten voi enää pitää omaa uutta vaaleanpunaista nyyttiä sylissä. En voi enää kokea vauvan pienien jalkojen potkuja masussa, enkä kokea synnyttämistä ja sen ihmettä. Milloin tulee se tunne, että tässä on minun koko perhe? Onko se olotilojen sanelema vai pakko? Milloin voi olla varma lapsimäärästä? Minulle se tunne nimittäin ei ole tullut, vaan se on muodostunut taloudelliseksi pakoksi. Mikä on oikea lapsiluku?
Lisääntymistä tulisi aina miettiä, sillä maailmassa on paljon ennestään jo lapsia ja köyhyyttä. Jos ajatellaan kotisuomea, niin varmaan ollaan paremmin rahoissamme kuin kehityismaissa, mutta mielestäni Suomea ei koskaan tulisi verrata kehitysmaihin, kun tämä EI KOSKAAN OLE SELLAINEN OLLUT (eikä toivottavasti koskaan tule olemaankaan). Kuitenkin, raha on olennainen lapsiperheessä. Tutkimusten mukaan yksi lapsi maksaa vanhemmille (Syntymästään, täysi-ikäisyyteen asti) noin satakolmekymmentätuhatta euroa. Ajattele?
Lapsia tulisi tehdä rakkaudesta, eikä rahan takia kuten ennenvanhaan (entisajan sanonta: Lapsi tuo leivän pöytään). Perheenlisäystä ajatellessa tulisi aina ottaa huomioon sekin seikka, että toinen vanhemmista voi jäädä työttömäksi, sairastua tai vanhemmat saattavat erota. Lapsia ei tulisi vain hankkia itsekkäistä syistä. Ihmisten ei pitäisi totuttautua siihen, että yhteiskunta maksaa. Ajatellaan sellainen utopia, että huomenna alkaa kolmas maailmansota. Mitäs sitten? Sodissa perheistä on pidetty huolta ja lapsia on syntynyt sodan keskellekin, mutta tällaiset synkät uhkakuvat ovat realistisuudessaankin aivan karmeita. Minä olin sen verran itsekäs, että halusin lapsia. Halusin jälkeläisiä, joista pitää huolta ja jotka kantaisivat kaikkia mahtavia geenejäni. Vauvakuume kasvoi tosissaan ensimmäisen keskenmenon ja tuulimunaraskauden jälkeen. Ajattelin, että minun on PAKKO tulla äidiksi. Se oli ikäänkuin kutsumus minulle muiden haaveiden ohella. Lapset ovat ihania. Äidiksi tuleminen on ollut elämäni yksi parhaimpia päätöksiä, sillä saadun rakkauden lisäksi olen kasvanut ihmisenä myös henkisesti. Lapsettomana tein tyhmiä asioita ja ajattelin lapsellisesti (ajattelen osittain ehkä vielä nykypäivänäkin), mutta monessa asiassa elämä on mennyt parempaan suuntaan ja olen huomannut olevani vähempään tyytyväinen. Kaiken alussa, oma sietokykyni väsymyksen kanssa oli hirveää. Onneksi kuitenkin raskauksien välissä oli muutama vuosi, sillä muuten olisin varmaan saanut sydänkohtauksen niiden yövalvomisten takia kahden koliikkisen vatsavaivaisen vauvan kanssa…Mutta siitä huolimatta, voisin käydä samat kokemukset uudelleen. Vanhempi ikäluokka vastaisi tähän, että voi teitä nykynuoria! ”Meidän aikaan hoidettiin navettatyöt lapsenhoidon ohella ja pidettiin huolta myös vanhuksista. Lasten kanssa pärjättiin, vaikka ihme tuloja ei ollutkaan, eikä ennenvanhaan ollut edes tukia olemassa!” -Niin, ennenvanhaan asuminen ei maksanut, mitä se nyt maksaa. Ennenvanhaan oli yhteisöllisyyttä. Mummot, papat ja tädit hoitivat lapsenlapsia vuorotellen ilmaiseksi ja saatettiin asua myös saman katon alla. Nykyajan eläkeläiset ja vanhukset ovat niin mukavuudenhaluisia, että sellainen ei tulisi enää kuuloonkaan. Hyvä kun nähdään lapsenlapsia edes muutaman kerran vuoteen! Monilla entisajan työläisillä oli suvun yhteinen kesän viettopaikka, missä porukalla viljeltiin maata. Ylimääräistä talousrahaa sai vaikka käpyjä keräämällä. Mitä ruokaan tulee, niin suuren kauppakassin sai 60 markalla, kun se kassillinen maksaa euroissa nykyään 60 euroa (360 markkaa vanhaa rahaa). Töitä oli jokaiselle, kun astui vain sisään tehtaaseen (koulunpenkkejä ei juuri kulutettu). Innokkaimmat handlasivat monta hommaa samaan aikaan ja rahaa tuli kivasti, kun verot oli vielä olemattomat eikä byrokratiapaperisotia ollut. Kaikki tämä oli silloin joskus, mutta vanhukset eivät tajua, että maailma on TÄYSIN muuttunut. Kyllä meillä nykyajan sukupolvilla on aihetta valittaa asioista, ja syystä! Eduskunnan uusimmat päätökset kohdistuivat juuri kaikkein kipeitten meihin lapsiperheisiin. Monilla ihmisillä, kuten minulla vauvahaaveet jäivät sen sileän tien. Perheenlisäys ei ole tulevaisuudessa mahdollista muille kuin vain enää hyvätuloisille tai sukurikkaille. Monilla netin foorumeilla trollit ovat hyökänneet perheellisiä vastaan. Pienituloiset nähdään kaiken pahana, vaikka juuri rikkaat eivät ole suostuneet edes luopumaan niin mitättömästä summasta (rikkaille) kuin vaikkapa lapsilisistä. Se siis siitä ”kortensa kekoon kantamisesta”. Pieni ja keskituloisia perheitä on syytetty loisina ja siipeilijöinä olemisesta, vaikka monelle lapsivuodet kotona ovat olleet vain pieni pysähdys elämässä. Minulla ei ainakaan koskaan ole tarkoitus ollut jäädä vauvakoneeksi. Alusta asti on ollut itsestäänselvää, että kun nämä pienokaiset vähän kasvavat, niin jatkan opiskeluita tai menen töihin, joilla voin kustantaa heille hyvän elämän. Mihin on kadonnut välittäminen? Nyt leikataan lasten hyvinvoinnista. Laitetaan imeväiset tarhaan, jossa kahdeksaa lasta hoitaa yksi täti! Missä välissä täti muka ehtii itkevän vauvan/vauvat syliin ottamaan? Tarhoissa ja kouluissa ryhmäkoot kasvavat ja turvallinen kasvuympäristö on vain jotain haavekuvaa. Miten voi olla, että näin tärkeistä asioista kuten lasten tulevaisuudesta saa päättää itse lapsettomat, rikkaista perheistä tulevat kouluttamattomat nuoret? Ei varmaan haluta meidän ”epäsuotuisten” materiaalien sitten lisääntyvän. Joo,-o…Itse en voisi tuostanoin edes lisääntyä, kun ehkäisyn pettäminen ei koskaan ole ollut ongelma. No, itsellä totisesti meni tulevaisuuden suunnitelmat uusiksi. Puolison palkalla emme isommalla perheellä pystyisi tulemaan toimeen, sillä nytkin kiikun kaakun olemme juuri rajapinnassa ilman oikeutta edes ylimääräisiin tukiin. Päätös kahden lapsen perheestä tuntuu lopulliselta ja tulevaisuus valmiiksi päätetyltä. Olen varma, että vauvakuume tulee nostamaan monta kertaa vielä päätänsä sillä valehtelisin jos väittäisin, että en tule kaipaamaan enää sitä hetkeä, kun tunsin vauvan ensipotkut masussa ja pitelin sitä tuhisevaa nyyttiä sylissä. Se itkettää hirveästi. Voin vain rakastaa näitä kahta pientä enemmän kuin ketään ja taistella vääryyksiä vastaan entistä systemaattisemmin. Ja jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa…tulisin sitten maailman parhaaksi isoäidiksi.
