PUUSEPPÄ VAI PUUTARHURI? (Kirja-arvostelu)

                               (Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen)

”Vanhemmuus ei ole päämääräistä ja tavoitehakuista suunnittelua muovata lapsesta tietynlainen aikuinen, vaan vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Siinä on tarkoitus luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö monille erilaisille kukille loistaa”

Luin otsikon mukaisen kirjan mielenkiinnosta aiheeseen. Tämä oli ensimmäinen kertani, kun tein mihinkään blogiini kirja-arvostelua, joten aloin tutkia tekstiä varsin kriittisin silmin. Minua nauratti heti otsikko, sillä olen ammatiltani puuseppä. Kirja ei varsinaisesti kertonut puusepistä (kuten arvata saattaa), vaan nämä kannessa mainitut kaksi ammattia Puuseppä ja Puutarhuri toimivat vertauskuvina. Kirjana tämä kosketti hyvin läheisesti omaa elämääni ja aihealuetta, josta kirjoitan usein täälläkin. Elämästä voi kertoa paljon tarinoita, sillä se on asia, mikä ammentaa itsestään tietoa aina yhä uudelleen. Millaista on vanhemmuus, lapsiperheen arki ja lasten ajatusmaailma? Ne ovat kysymyksiä, mitä pohditaan tässä kirjassa syvällisesti. Hidas lukija kun olen, niin luen joka sanan tekstistä hyvin tarkkaan. Lapsiperheessä aika on aina kortilla, joten lukeminenkin tapahtui itselläni yöaikaan. Kuitenkin, sain väsymyksestä huolimatta tekstistä paljon irti. Kirja alkoi erittäin mukaansatempaavalla kerronnalla, josta kuitenkin loppua kohden alkoi tulla raskasta ja jokseenkin hieman pelottavaakin futuristista tunnelmaa. Täten suosittelen aloittamaan kirjan varovasti ajatuksella.

Kirja alkaa varhaislapsuudesta, josta teksti johdonmukaisesti menee eteenpäin. Alison Gopnik joka on kirjoittanut kirjan, kirjoittaa tekstiä ammattiylpeydellä, sillä hän tietää mistä puhuu työskennellessään korkeassa virassa Psykologian laitoksella Kalifornian hyvämaineisessa yliopistossa. Ensisijaisesti hän kirjoitaa tekstiä kuitenkin äidin ja kasvattajan näkökulmasta, minkä johdosta myös maallikko ymmärtää merkityksen. Kirja saa kyseenalaistamaan monia asioita lukijassa ja aikuisena olemisessa. Voisinko tehdä toisin? Miten voisin parantaa vuorovaikutussuhteita omiin vanhempiini tai oman lapseni elämässä? Kirjassa yhdistettiin nerokkaasti sukupolvien kuilu ja kerrottiin monta eri tapaa miten elää tai yrittää olla monimutkaisessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Vanhemmuutta ei tulisi ottaa paineiden ja odotusten kautta, sillä vanhemmuus ei ole rakettitiedettä vaan puhdasta välittämistä. Vanhemman tulee tarjota lapselle kasvualusta kuten puutarhurin kukalle. Vanhemman tulee vastata lapsen tarpeisiin, nälkään, väsymykseen, aktiviteetteihin ja kaikkeen mikä on elämänkannalta tärkeää. ”Hallintajärjestelmä edellyttää oppimista. Se muuttuu vahvemmaksi lapsuuden keskivaiheilla ja jatkaa kehittymistään murrosiästä aikuisuuteen, kun kokemus karttuu. Tuo taito tehdä päätöksiä ja sitten korjataan niitä. Hyväksi suunnittelijaksi tulee tekemällä suunnitelmia, toteuttamalla ne ja tarkastelemalla tuloksia. Kokemus johtaa asiantuntemukseen”. Kirjailija ottaa kärkkäästi kantaa nykyvanhempiin, jotka kokevat vanhemmuuden suorittamisena ja haluaa muistuttaa siitä, että aikuisten kuuluu ohjata lapsia oikeaan suuntaan, muttei suunnistaa lasten puolesta. Ohjaaminen on sallittu, mutta liika opettaminen tappaa luovuuden, siksi lasta ei tulisi neuvoa liikaa. Periaate on se että jos yrittää liikaa mitä vain, niin kakku lässähtää. Kirjailija luonnehtii näin: ”Leikki on määritelmän mukaan sitä mitä tehdään, kun ei yritä mitään. Se on toimintaa, jonka tavoitteena on tavoitteettomuus”. Alison kuvaa elämää kehitysnäytelmänä, johon hän on kirjoittanut tämän kirjan oodina leikkimiselle. En ole kaikesta kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta pääviesti tässä on vanhemmille se, että yhdessä tulisi löytää kultainen keskitie kuinka kasvattaa lapsi terveeksi ja fiksuksi aikuiseksi. Leikki tekee lapset älykkäämmäksi, sillä leikin kautta lapset oppivat tutkimaan verbaalisia ja motorisia taitoja, oppimaan vastavuoroisuutta, parantamaan suorituksiaan ja  kehittämään muistiaan. Kaikki lapset oppivat elämään kuuntelemalla sekä katsomalla. Kaikki eläinlapset leikkivät ja kuten sanotaan; lapsi on terve silloin kun se nauraa ja leikkii. Lapsille on nimittäin luontaista ymmärtää maailmaa. Kun pikkuinen saa leikkiä ikäistensä tavoin, niin hän kehittyy paremmin. Mutta tämäkään ei ole yksiselitteistä Alisonin mukaan, sillä hän nojaa tilastoihin tutkimuksista, joissa on selvitetty menneiden sukupolvien ja nykyisten sukupolvien älykkyyttä. Murroksen takia ja tieteen kehittyessä huimasti eteenpäin on havaittu ihmisten jääneen jälkijunaan, vaikka on erilaista oppimista ja älykkyyttäkin on erilaista.  Lapset ja aikuiset ovat viisaampia kuin koskaan ennen, mutta samaan aikaan suorittamisen maailmassa ihmiset paineen alla ikäänkuin tyhmentyvät. Ei ymmärretä että lapsi ei ole mikään kone. Lapset ja aikuiset laitetaan todella koville koulu- ja työelämässä. Vaaditaan koko ajan lisääntyvällä tahdilla LIIKOJA, vaikka pitäisi olla päivänselvää, että resurssipulassa yksilöä ei tulisi unohtaa. On selvää, että nykymaailmassa enemmistö tietää vastauksen kysyttävään kysymykseen kuin esimerkiksi aikakautena, jolloin tietoa ei ollut saatavana. Lukossa oleminen, hitaus ja erilaiset oppimisvaikeudet ovat nykypäivää, eikä niillä ole tekemistä ”tyhmyyden” kanssa. Neurotieteissä on löydetty viitteitä siihen, että kypsymättömyys alakoululaisena korrelloi suoraan otsalohkon kehittymisen kanssa positiivisesti. Tämä näkyy vasta myöhäisellä iällä ja kertoo suuresta älykkyysosamäärästä. Kirjan alussa Alison pohti elämää filosofisesti, mutta nyt puolessa välissä kirjaa teksti muuttuu tieteellisempään suuntaan kertoen lokopediasta ja aivojen toiminnasta. Lapsen ajattelulle ei ole yhtä selitystä, vaan lukuisia kognitiivisia oppimista käsitteleviä tapoja, joita lapsi kussakin iässä yksivuotiaasta, täysi-ikäisyyteen asti harjoittaa aivoissaan. Tieteellisestä näkökannasta voi oppia mielettömästi ja siitä syystä suosittelenkin kirjaa nykyisille ja tuleville vanhemmille, jotka haluavat oppia ymmärtämään lastaan,- sekä lisäoppimateriaalina yhteiskuntatieteiden, kasvatustieteiden ja sosiaalitieteiden opiskelijoille.

Lapsen tekeminen tähän maailmaan on arvokas tapahtuma. Luoda nyt uusi ihminen ja opettaa tälle asioita; välittää neuvoja ja perinteitä. Lapsen kasvaessa itse aikuiseksi, hän jatkaa samaa tarinaa tehden lisää uusia ihmisiä, jatkaen sukulinjaasi. Vanhemmat toimivat lapsilleen siltana menneisyyden ja tulevaisuuden välillä, vanhempien luodessa menneisyyden, josta luovutamme sitten ajallaan tulevaisuuden omille lapsillemme. Alison kiteyttää kaiken tähän lauseeseen: ”Hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita me emme olisi voineet koskaan ennustaa tai kuvitella”. Enkä voisi olla mistään asiasta enempää samaa mieltä. Kirjan loppu oli niin liikuttava ja lopullinen, etten voinut muuta kuin huokaista ja niellä kyyneleet. Siinäpä vasta tunteisiin menevä tietokirja! Suosittelen lämmöllä.  

Yhteistyössä Blogini kanssa: (Arthouse)  http://kauppa.tietosanoma.fi/